Avoimen Itämeren kesäaikainen, erityisesti lisääntyneinä sinileväkukintoina ilmennyt rehevöityminen on jatkunut viime vuosiin saakka. Toisaalta Itämeren tilan kehityksessä on ollut havaittavissa myös positiivisia kehityssuuntia, jotka selittyvät kuormituksen vähenemisellä. Kaiken kaikkiaan on selvää, että nykyinenkin ravinnekuormitus on Itämeren luonnonolosuhteet ja sietokyky huomioon ottaen liian suurta

Pitkänen, Heikki

Finnish

Journal.fi

T i e T e e s s ä  Ta pa h T u u  5 / 2 0 0 8       21Avoimen Itämeren kesäaikainen, erityisesti lisään-tyneinä sinileväkukintoina ilmennyt rehevöitymi-nen on jatkunut viime vuosiin saakka.  Toisaalta Itämeren tilan kehityksessä on ollut havaittavissa myös positiivisia kehityssuuntia, jotka selittyvät kuormituksen vähenemisellä. Kaiken kaikkiaan on selvää, että nykyinenkin ravinnekuormitus on Itä-meren luonnonolosuhteet ja sietokyky huomioon ottaen liian suurta. Itämeri on matala, vähäsuolainen murtovesial-las, jossa veden teoreettinen viipymä on pitkä, jopa 25 vuotta.  Se vastaanottaa jokien kautta valumavesiä pinta-alaansa (415 000 km2) ver-rattuna nelinkertaiselta valuma-alueelta. Jokive-det sekoittuvat Itämeressä kapeiden ja matalien Tanskan salmien kautta sisään virtaavaan Poh-janmeren veden kanssa. Suolaisen veden tulo Itämereen keskittyy paljolti ns. suolapulsseihin, joita on viime vuosikymmeninä tullut Itämereen vain harvoin. Mikä tekee Itämerestä rehevöitymisherkän?Itämeren pintakerroksen suolapitoisuus on huo-mattavan alhainen, esimerkiksi Suomen ran-nikoilla enimmillään vain noin 1/6 valtame-ren suolapitoisuudesta. Tämä johtuu siitä, että kevyt jokivesi ja raskas, suolainen valtamerive-si sekoittuvat toisiinsa Itämeressä vain osittain. Suolaisuuskerrostuneisuus onkin yksi keskei-sistä Itämeren rehevyysoloja säätelevistä teki-jöistä. Itämeren pääaltaassa ja myös Suomen-lahden keski- ja länsiosassa noin 50−70 m:n syvyydellä sijaitseva suolaisuuden harppausker-ros eli halokliini heikentää tehokkaasti hapek-kaan pintaveden pääsyä syviin vesikerroksiin ja pohjan tuntumaan, jolloin happikato ja sisäinen ravinnekuormituksen kierre pääsevät kehitty-mään huomattavasti helpommin kuin jos veden sekoittumista estävä halokliini puuttuisi. Itämeri siis kestää rehevöittävää ravinnekuor-mitusta huomattavasti huonommin kuin vastaa-vanlainen makeavesiallas tai toisaalta kerrostu-maton valtameren lahti. Itämeren osa-altaiden välillä on kuitenkin tässä suhteessa merkittäviä eroja. Pohjoisen Itämeren Suomea ympäröivät lahdet, Suomenlahti ja Pohjanlahti, poikkeavat rehevöitymisherkkyydeltään huomattavasti toi-sistaan. Vaikka Pohjanlahti on vesipinta-alaansa ja -tilavuuteensa nähden kevyemmin kuormitet-tu kuin Suomenlahti, kuormitus ei ole ainut syy, minkä vuoksi Pohjanlahden leväbiomassat ovat vain 20−50 % Suomenlahden vastaavista. Luonnonoloista johtuva perussyy on lahtien erilainen yhteys Itämeren pääaltaaseen: Suo-menlahti on pääaltaan suora, kynnyksetön jatke, joka altistuu jatkuvasti syvän veden virtausten mukana pääaltaasta tuleville ravinteille. Pohjan-lahti puolestaan on merenpohjan kynnysaluei-den ja matalan Saaristomeren suojaama, jolloin Itämeren pääaltaan halokliinin alapuolinen suo-lainen ja ravinteikas vesi ei merkittävässä määrin pääse virtaamaan Pohjanlahdelle. Tämän vuoksi sekoittuminen on tehokasta, ja hapekas pintavesi pääsee säännöllisesti keväisin ja syksyisin uudis-tamaan pohjan happivarat. Pohjanlahdella ei ole havaittu laajoja happikato- tai sisäisen kuormi-tuksen alueita, vaan merialueen pohjasediment-ti kykenee sitomaan ja hautaamaan suuria fosfo-rimääriä pysyvästi (Lehtoranta ym. 2008).  Itämeren rehevöityminen – onko mitään tehtävissä? Heikki Pitkänen22      T i e T e e s s ä  Ta pa h T u u  5 / 2 0 0 8Ulkoiset ravinnekuormatLuonnollisten fysikaalisten ja ilmastollisten olo-jen ohella Itämeren rehevöityminen riippuu kas-vinravinteiden, typen ja fosforin, kuormituksesta. Ihmisen toiminta on merkittävästi lisännyt tätä kuormitusta luonnontilaan verrattuna. Itämereen päätyi vuonna 2000 jokivesien ja rannikon suori-en päästölähteiden kuormana noin 1 milj. tonnia typpeä ja noin 35 000 tonnia fosforia (Bartnicki ym. 2002, HELCOM 2004).  On arvioitu, että fosforikuorma Itämereen olisi noin 8-kertainen ja typpikuorma noin 4-kertainen esiteolliseen aikaan verrattuna (Larsson ym. 1985).  Itämeren ravinnekuorma on peräisin lähin-nä maatalouden hajakuormituksesta (peltovilje-ly ja karjatalous) sekä yhdyskunnista (kuva 1). Hajakuormitus arvioidaan Itämeren valuma-alueen suurimmaksi typpikuormittajaksi, kun taas yhdyskunnat ja hajakuormitus ovat suurim-mat fosforin lähteet. Noin 25 % typen kuormasta joutuu mereen laskeuman mukana. Laskeuman typpi on lähtöisin liikenteestä, maataloudesta ja teollisuudesta, ja se on osittain peräisin aina Keski-Euroopasta saakka. Noin puolet fosfo-rikuormasta ja kolmannes typpikuormasta on lähtöisin lähes 40 milj. asukkaan maatalousval-taisesta Puolasta. Vuonna 2000 Suomen osuus Itämereen joutuvassa jokien ja jätevesipäästöjen kokonaiskuormassa oli 12 % typestä ja 9 % fos-forista (HELCOM 2004). Suomenlahti ja Riianlahti ovat vesipinta-alaansa suhteutettuna Itämeren voimakkaimmin kuormitettuja osa-altaita. Näin laskettuna niiden ravinnekuorma on sekä fosforin että typen osal-ta noin kaksinkertainen koko Itämeren vastaa-viin kuormiin verrattuna. Pohjanlahti puolestaan on vähiten kuormitettu osa-allas: pinta-alaa koh-ti laskettu ravinnekuorma on 60−70 % koko Itä-meren vastaavasta. Pohjanlahden pohjoisemman osa-altaan, Perämeren, kuorma on kuitenkin sel-västi suurempi kuin eteläisemmän Selkämeren.Koko Itämeren rannikon suurin yksittäinen ravinnekuormittaja on Suomenlahden itäpääs-sä sijaitseva Pietarin kaupunki, joka vuonna 2004 aiheutti noin 2 200 tonnin vuotuisen fos-forikuorman (Pitkänen ym. 2007a). Tämä on Kuva 1. Itämereen joutuvan ulkoisen ravinnekuormituksen jakautuminen alkuperänsä mukaan vuoden 2000 tietojen perusteella (HELCOM 2004, Seppo Knuuttila/SYKE).TyppikuormitusYhdyskunnat19 %Hajakuormitus53 %Laskeuma26 %Teollisuus2 %Kalankasvatus0.2 %FosforikuormitusYhdyskunnat51 %Hajakuormitus44 %Teollisuus5 %Kalankasvatus0.4 %Kuva 1. Itämereen joutuvan lkoise ravinnekuormituksen jakautuminen alkuperänsä mukaan vuo-den 2000 tietojen perusteella (HELCOM 2004, Seppo Knuuttila/SYKE)lähes 40 % Suomenlahden koko ulkoisesta fos-forikuormasta. Kaupungissa parhaillaan toteu-tettavat puhdistusmenetelmien tehostamiset ja uudet viemäröintijärjestelyt ovat jo pudot-taneet kuormaa noin 600 tonnilla vuodessa, ja kuorma tulee lähivuosina vähenemään suunnil-leen saman verran, kun kaupungin pohjoinen kokoomaviemäri valmistuu ja toistaiseksi vielä täysin käsittelemättömät noin 700 000 pietarilai-sen jätevedet saadaan puhdistuksen piiriin.Kesäaikainen rehevöityminen on jatkunut pohjoisella ItämerelläKokonaiskuva Itämeren rehevöitymisoloista on luonnontekijöiden ja ihmisen vaikutuksen T i e T e e s s ä  Ta pa h T u u  5 / 2 0 0 8       23yhteistulos. Rehevöityneimpiä alueita ovat joki-suiden edustat ja muut välitöntä ravinnekuormi-tusta vastaanottavat rannikkovesialueet. Avome-rialueista rehevöityneimpiä ovat Suomenlahti ja Riianlahti ja karuin puolestaan Pohjanlahden pohjoinen osa-allas, Perämeri. Myös Selkäme-ri on toistaiseksi pysynyt melko hyvässä tilassa. Pohjanlahden eteläisimmässä osassa, Saaristo-merellä, rehevöitymisen aste vaihtelee. Suurin osa sisä- ja välisaaristosta on paikallisen, lähin-nä maataloudesta peräisin olevan ravinnekuor-man rehevöittämää, kun taas merialueen kes-ki- ja pohjoisosassa rehevöitymisen aste ei juuri poikkea eteläisen Selkämeren pääosin hyvästä tilasta. Itämeren rehevyysolojen säännöllinen seu-ranta aloitettiin Suomea ympäröivillä merialueil-la 1960-luvun loppupuolella.  Kesäajan mittaus-ten mukaan pääosassa pohjoista Itämerta on tapahtunut rehevöitymistä (Fleming-Lehtinen ym. 2008, taulukko 1). Erityisen selvää rehevöi-tyminen on ollut Suomenlahdella, Saaristome-rellä ja Itämeren pääaltaan pohjoisosassa, jossa kesäaikaiset leväpitoisuudet suunnilleen kak-sinkertaistuivat 1970-luvulta 2000-luvun alku-puolelle. Selkämerellä vastaava kehitys on ollut huomattavasti maltillisempaa, eikä kesäajan rehevyysoloissa ole merkittävää trendiä viimeis-ten kymmenen vuoden aikana.  Avoimella Perä-merellä rehevöitymiseen viittaava kehitys on ollut hyvin lievää.Kesäkausia koskeva aineisto ei kuvaa koko kasvukauden kehitystä. Suuri osa vuotuises-ta leväbiomassasta syntyy ns. kevätkukinnas-sa huhti−toukokuussa.  Erittäin dynaamisen ja usein vain muutamia viikkoja kestävän kevät-kukinnan luotettava seuranta edellyttää tiheää näytteenottoa, eikä tietoja pitkäaikaismuutok-sista ole käytettävissä läheskään yhtä kattavas-ti kuin kesätilanteesta. Kehitystä voidaan kui-tenkin arvioida talvisten ravinnepitoisuuksien perusteella, koska ne pitkälti säätelevät seu-raavan kevään planktonlevätuotantoa. Näiden mukaan Suomenlahden ja Itämeren pääaltaan pohjoisosan kevään planktontuotanto olisi kas-vanut 1960-luvulta aina 1980-luvun jälkipuolis-kolle, mutta kasvu olisi tämän jälkeen taittunut. Hangon lähivesiltä, Tvärminnen edustan meri-alueella tiheästi seuratun kasviplanktonin klo-rofylliaineiston antama tulos on saman suuntai-nen: keväiset levämäärät ovat olleet 1980-luvun loppupuolella korkeampia kuin 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa (Raateoja ym. 2005). Sen sijaan kesän planktonmäärät ovat tällä alueella, kuten myös Itämeren pääaltaan pohjoisosassa ja koko Suomenlahdella, samassa ajassa kak-sinkertaistuneet (Fleming-Lehtinen ym. 2008, taulukko 1). Rehevöitymisen torjunta on mittakaavakysymysRannikkovesissämme on monia esimerkkejä siitä, kuinka vesiensuojelutoimet ja paikallisen kuormituksen vähentäminen ovat vaikuttaneet vesien tilaa parantavasti. Tällaisia alueita ovat esi-merkiksi Helsingin, Oulun ja Kotkan−Kymijoen edustojen vedet. Siirryttäessä kohti ulappamerta yhteys ravinnepäästöön ei enää ole välitön ja sisäisten säätelytekijöiden vaikutus kasvaa yhä merkittävämmäksi. Samalla viive kuormitus-muutosten ja niiden vaikutusten välillä pite-nee. Mitä suuremmasta ja pidemmän viipymän altaasta on kyse, sitä kauemmin menee ennen kuin vaikutukset näkyvät koko altaan tilassa.  Myös ekosysteemin säätely voi muuttua, mikä monimutkaistaa yhteyttä kuorman ja vesi-en tilan välillä. Kun kuormituksen ja rehevöity-misen seurauksena tietty kynnysarvo esimerkik-si sisäisen ravinnekuorman säätelyssä ylitetään Merialue/ vuosijakso1979−19831986−19901991–19961997−20012001−2005Perämeri 1−2 1−2 1−3 2−3 1−3Selkämeri 1−2 1−2 1−3 2−3 2−3Saaristomeri 1−2 1−2 2−4 2−5 2−6LäntinenSuomenlahti2−3 2−3 3−5 4−6 4−8Itäinen Suomenlahti3−5 3−5 4−6 5−8 4−8Taulukko 1.  Suomea ympäröivän Itämeren rehevyystilan yleiskehitys 5-vuotisjaksoina 1979−2005 rannikon merivyö-hykkeellä ja ulkomerellä. Taulukon arvot ovat kasviplank-tonin sisältämän a-klorofyllin pitoisuuden merialuekohtai-sia vaihteluvälejä (mg/m3). (Pitkänen ym. 2007, SYKE:n ja Merentutkimuslaitoksen tietokannat.)24      T i e T e e s s ä  Ta pa h T u u  5 / 2 0 0 8ja systeemin tila muuttuu, ei ennalleen palau-tumiseen enää välttämättä riitä paluu muutosta edeltäneelle kuormitustasolle, vaan alkuperäi-sen tilan saavuttamiseksi on päästävä tätä alhai-sempaan ulkoiseen kuormaan. Itämeressäkin on ilmeisesti tapahtunut tällaisia kynnysarvojen yli-tyksiä ja säätelyn muutoksia, jotka osaltaan voi-vat selittää, miksi meren tila ei paranekaan odo-tetusti ulkoisen kuorman alentuessa.Voimakkaasti lisääntynyt sisäinen kuormitus ylläpitää kierrettä, jossa fosfori kiertää veden ja sedimentin välillä, ja ravinteen nettopoistuma systeemistä on vähäistä. Fosforia poistuu kier-rosta, kun sitä sitoutuu pohjasedimentissä rau-tayhdisteisiin. Näin näyttääkin tapahtuvan Poh-janlahdella (Lehtoranta ym. 2008).  Sen sijaan rehevöityneellä Suomenlahdella pohjalle sedi-mentoituu planktontuotannossa syntynyttä bio-massaa siinä määrin, että rajoittuneissa sekoittu-misoloissa orgaanisen aineksen hajotus tapahtuu epäedullisten prosessien kautta. Hajotus siirtyy tällöin käyttämään sulfaattia orgaanisen ainek-sen hapetuksessa ja syntyvä sulfidi sitoo rau-dan, jolloin pohjan fosforivarat alkavat vapautua (Lehtoranta ym. 2008).Usein Itämeren vesiensuojelukeskustelussa fosforia ja typpeä käsitellään erillisinä kysymyk-sinä ikään kuin niiden kierrot ja rehevöitymisen säätely olisivat toisistaan riippumattomia. Kui-tenkin fosforin ja typen kierrot liittyvät toisiinsa hyvin läheisesti (esim. Vahtera ym. 2007).  Suu-rimmassa osassa Itämerta typen saatavuus sääte-lee kevään levätuotantoa, joka puolestaan muo-dostaa valtaosan pohjalle laskeutuvasta, happea kuluttavasta biomassasta. Mitä enemmän vedessä on typpeä, sitä suurempi on kevään levätuotanto sekä syvään veteen ja pohjalle vajoava orgaani-sen aineksen määrä. Sitä suurempi on myös hap-pikadon ja sisäisen ravinnekuormituksen riski. Päätyessään myöhemmin sekoittumisen seu-rauksena veden pintakerrokseen, sedimentistä vapautunut fosfori puolestaan aiheuttaa typen lisääntymistä, koska se luo kilpailuedun ilma-kehän typpikaasua sitoville syanobakteereille eli sinileville. Juuri näiden levien massatuotannon havaitsemme kesäisinä leväkukintoina.Mitä voidaan tehdä?Ravinteiden poisto vähentää Itämeren rehevöi-tymistä aina jossain aika- ja tilaulottuvuudes-sa. Kotimaisten ravinnepäästöjen leikkauksilla voidaan oleellisesti parantaa jokisuiden ja saa-ristovesien tilaa, mutta vaikutukset avoimen Suomenlahden ja Pohjanlahden tilaan jäävät marginaalisiksi puhumattakaan koko Itämeres-tä. Vastaavasti Pietarin jätevesien tehokas puh-distaminen pienentää Suomenlahden ravinne-kuormaa niin merkittävästi, että viiden vuoden kuluttua puhdistustoimien toteuttamisesta sen voidaan arvioida näkyvän meren tilassa aina Saa-ristomeren eteläosissa saakka. Itämeren uuden suojeluohjelman (Baltic Sea Action Plan) mukai-set kuormitusleikkaukset tulevat toteutuessaan näkymään koko Itämeren tilassa, mutta pitkän viipymän ja sisäisten ravinnekiertojen jarrutta-van vaikutuksen takia vasta kymmenien vuosien kuluttua vähennyksistä (Wulff et al. 2007).Viime aikoina on Itämeren piirissä käyty keskustelua myös eri tavoista nopeuttaa meren elpymistä kunnostusmenetelmin, esimerkiksi saattamalla mekaanisesti hapekasta vettä poh-jan läheisyyteen sekä parantamalla näin syvän veden happioloja ja torjumalla sisäistä kuormi-tusta (Stigebrandt ja Gustafsson 2007). Tällais-ta menettelyä on käytetty Suomessa jo pitkään happiongelmista kärsivien järvisyvänteiden kunnostuskeinona (Lappalainen 1994). Meriympäristö jo pelkästään rannikko-olo-suhteissa tuo kunnostustoimenpiteiden tek-nis-taloudelliselle toteuttamiselle huomattavia haasteita. Sisäisen kuormituksen torjunnassa meriympäristössä on järviin verrattuna ongel-mana myös runsaana esiintyvän sulfaatin pel-kistyminen, joka etenkin rehevöityneissä olois-sa muuttaa pohjasedimentin raudan fosforia sitomattomaan muotoon. Itämerestä puuttuu toistaiseksi kokeisiin perustuva tutkimustie-to sisäisen kuormituksen torjuntaan tähtäävien kunnostusmenetelmien ekologisista vaikutuk-sista − sekä toivotuista että mahdollisista hai-toista − ja menetelmien teknis-taloudellisista toteutusmahdollisuuksista. T i e T e e s s ä  Ta pa h T u u  5 / 2 0 0 8       25Riippumatta siitä missä määrin kunnostus-menetelmät osoittautuvat Itämeren tilan paran-tamisen kannalta teholtaan käyttökelpoisiksi ja kustannustehokkaiksi, ulkoista ravinnekuor-maa tulee edelleen pienentää mahdollisimman tehokkaasti. Tällä tavoin torjutaan rehevöity-mistä sekä suoraan että vähentämällä välillisesti sisäistä ravinnekuormitusta.YhteenvetoItämeren rehevöityminen johtuu sen luonnon-olosuhteisiin nähden liiallisesta, pitkään jat-kuneesta typen ja fosforin kuormituksesta. Nykyinen ravinnekuorma Itämereen on arvioi-tu 4–8-kertaiseksi esiteolliseen aikaan verrattu-na. Avoimen Itämeren kesäaikainen, erityisesti lisääntyneinä sinileväkukintoina ilmenevä rehe-vöityminen on jatkunut, vaikka ulkoinen ravin-nekuorma on laskenut. Rehevöityminen ei kui-tenkaan koske koko kasvukautta, sillä läntisellä Suomenlahdella kevään planktontuotanto näyt-tää olleen korkeimmillaan 1980-luvun loppu-puolella. Talviset ravinnepitoisuudet viittaavat siihen, että sama pätee suurimpaan osaan poh-joista Itämerta. On kuitenkin selvää, että nykyinenkin ravin-nekuormitus on meren olosuhteet ja vastaan-ottokyky huomioon ottaen aivan liian suurta. Ulkoisen kuorman merkittävät lisäleikkaukset parantaisivat suhteellisen nopeasti Suomenlah-den ja Saaristomeren tilaa. Sen sijaan Itämeren pääaltaan tilan paraneminen vienee vuosikym-meniä, vaikka merkittäviä kuormitusleikkauksia kyettäisiin toteuttamaan nopeasti. Kunnostus-toimien vaikuttavuus on toistaiseksi hyvin epä-varmalla pohjalla, koska tutkimustietoa puut-tuu eri menetelmien ekologisista vaikutuksista ja teknis-taloudellisista toteutusmahdollisuuk-sista.Kirjallisuus Bartnicki, J., Gusev, A., Barrett, K., Simpson, D. 2002. Atmospheric supply of nitrogen, lead, cadmium, mercury, and lindane to the Baltic Sea in the period 1996−2002. Final report for Helsinki Commission by EMEP. (http://projects.dnmi.no/∼emep/helcom2002/index.html).Fleming-Lehtinen, V., Laamanen, M., Kuosa, H., Haahti, H. & Olsonen, R. 2008. Long-term Development of inorganic nutrients and chlorophyll-a in the open northern Baltic SEa. Ambio 37: 86−92. HELCOM 2004. The fourth Baltic Sea pollution load compi-lation (PLC-4). Baltic Sea Environment Proceedings, no 93, 188 s.Lappalainen, K. M. 1994. Positive changes in oxygen and nutrient contents is two Finnish lakes introduced by Mixox hypolimnetic oxygenation method. Verh. Int. Ver. Limnol. 25:2510−2513.Larsson, U., Elmgren, R. & Wulff, F. 1985. Eutrophication of the Baltic Sea – Causes and consequences. Ambio 14:9−14. Lehtoranta, J., Ekholm, P & Pitkänen H. 2008. Eutrophi-cation-driven microbial processes can explain the regional variation in phosphorus concentrations betweem Baltic Sea sub-basins. Journal of Marine Systems (painossa). Pitkänen, H., Kiirikki, M., Savchuk, O., Räike, A., Korpi-nen, P. & Wulff, F. 2007a. Searching efficient protecti-on strategies for the eutrophied Gulf of Finland: The combined use of 1D and 3D modelling in assessing long-term state scenarios with high spatial resoluti-on.  Ambio 36: 272−279.Pitkänen, H., Lehtoranta, J. & Peltonen, H. 2007b. The Gulf of Finland. Teoksessa Schiever, U. (toim.), Ecology of Baltic coastal waters. Ecological Studies 197, p. 285−308. Springer-Verlag.Raateoja, M., Seppälä, J., Kuosa, H. and Myrberg, K. 2005. Recent changes in trophic state of the Baltic Sea along SW coast of Finland. Ambio 34:188−191.Stigebrandt, A. & Gustafsson, B. G. 2007. Improvement of Baltic proper water quality using large scale ecologi-cal engineering. Ambio 36:280−286.Vahtera, E., Conley, D. J., Gustafsson, B. G., Kuosa, H., Pitkä-nen, H., Savchuk, O. P., Tamminen, T., Wasmund, N., Viitasalo, M., Voss, M. and Wulff, F. 2007. Complex ecosystem dynamics enhance cyanobacterial bloom formation in the Baltic Sea. Ambio 36:186−194.Wulff, F., Savchuk, O. P., Sokolov, A. V., Humborg, C. and Mörth, M. 2007. Assessing the past and the possible future of the Baltic. Ambio 36:243−249.Kirjoittaja on maa- ja metsätaloustieteen tohtori ja johtava tutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Artikkeli perustuu Tekniikan päivien esitelmään 16.1.2008.

Itämeren rehevöityminen – onko mitään tehtävissä?

http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/viewFile/534/451

Itämeren rehevöityminen – onko mitään tehtävissä?

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi