Kirja-arvostelu:
Jukka Sarjala: Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 200

Riikonen, H. K.

Finnish

Journal.fi

56      t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  8 / 2 0 0 8Kauhuromantiikan varhaisvaiheita Suomessa H. K. RiikonenJukka Sarjala: Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.Merkittävimpiä piirteitä kotimai-sen kirjallisuuden tutkimuksessa 2000-luvulla on ollut uudestaan li-sääntynyt mielenkiinto 1800-lu-vun kirjallisuuteen. Kyse ei täl-löin ole ollut vain J. L. Runebergin, Zacharias Topeliuksen, Aleksis Ki-ven tai Minna Canthin tapaisis-ta keskeisistä klassikoista, joita on tietysti jatkuvasti tutkittu, vaan myös paljon merkityksettömäm-pien kirjailijoiden teoksista. Usein kyseessä ovat olleet varsin varhai-set kirjailijat, jotka eivät välttämät-tä yltäneet kovin kummoisiin saa-vutuksiin, mutta jotka kuitenkin ovat kiinnostavia sekä tienraivaaji-na että ajanilmiöinä. Tutkimuksen kohteeksi ovat siten nousseet Char-lotta Falkman, Axel Gabriel Ingeli-us, Maria Kraftman, Marie Linder, Hanna Ongelin, Wendla Randelin ja Fredrika Runeberg, joista useim-mat julkaisivat teoksiaan 1840–60-luvuilla. Keskeinen osuus romaani-lajin edustajina on siis ollut naiskir-jailijoilla. Dosentti Jukka Sarjalan teos Sa-lonkien aaveet liittyy 1840- ja 1850-luvun romaanikirjallisuuden tutki-mukseen, mutta se tuo esille koko-naisen romaanikirjallisuuden alu-een, nimittäin kauhukirjallisuuden (engl. Gothic novel). Keskeisiä kir-jailijoita tällöin ovat Zacharias To-pelius ja Axel Gabriel Ingelius. Eri-koislaatuista ja monella alalla, en-t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  8 / 2 0 0 8       57nen kaikkea säveltäjänä, toiminut-ta Ingeliusta Sarjala on tarkastellut myös aikaisemmassa tutkimukses-saan Poeettinen elämä (2005). In-geliuksen käsitteleminen kahdes-sa eri teoksessa tuottaa ymmärret-tävän hankaluuden. Mikäli lukija haluaisi tietoja Ingeliuksen kauhu-romaanin Det gråa slottet aikalais-vastaanotosta, hänen täytyisi lukea juuri Sarjalan varhempaa tutki-musta, josta ilmenee, miten Ingeli-us herätti aikanaan paljon keskus-telua. ”Polemiikkeja syntyi Inge-liuksen jalanjäljissä, teki hän mi-tä tahansa,” totesi Sarjala sattuvasti Poeettisessa elämässä. A. G. Ingelius on tärkeä nimenomaan sikäli, että hän kirjoitti ensimmäisen täysmit-taisen goottilaisen romaanin Suo-messa. Ingeliuksen romaanissaan Det gråa slottet kuvaaman Risti-län kartanon Sarjala näkee suoras-taan suomalaisena vastineena Ho-race Walpolen kuuluisalle Otran-ton linnalle (s. 126).Topeliuksen osalta Sarjalan esi-tys rajoittuu hänen varhaisempaan tuotantoonsa, aikaan jolloin hän toimitti Helsingfors Tidningar -leh-teä. Topeliuksen ja Ingeliuksen rin-nalla Salonkien aaveissa esille tulee myöhemmin varsinkin estetiikas-ta ja teatterista kirjoittanut Fred-rik Berndtson, joka vuonna 1846 kilpaili Topeliuksen kanssa siitä, kumpi pystyisi kirjoittamaan kaa-meamman tarinan. Salonkien aaveet ei niinkään ole yksityiskohtainen tekstianalyytti-nen tutkimus – siinä suhteessa var-masti voitaisiin mennä vielä pitem-mälle – vaan selvitystä teosten syn-nystä, historiallisista ja yhteiskun-nallisista taustoista sekä kirjallisista esikuvista, yhteyksistä ja aiheistos-ta. Tausta- ja kontekstimateriaali-aan Sarjala esittelee varsin moni-puolisesti. Kirjallisen taustan osalta huomionarvoista on se, että vaikka Sarjala viittaakin tunnettuihin eng-lantilaisiin goottilaisiin romaanei-hin, hän painottaa erityisesti rans-kalaisen Victor Hugon merkitystä ja luo katsauksen Hugon vastaan-ottoon Suomessa (osa tätä vastaan-ottoa oli Runebergin negatiivinen suhtautuminen). Sarjala ottaa huo-mioon myös Ruotsin merkityksen ja kauhukirjallisuuden aseman Ruotsissa. Kauhuromaanin ohel-la myös yhteiskunnallisesti suun-tautunut sensaatioromaani on esil-lä, erityisesti Eugène Suen kuuluisa Les Mystères de Paris ja sen innoit-tamat teokset, kuten ruotsalaisen Carl Fredrik Ridderstadin Tuk-holman salaisuuksista kertova ro-maani. Suen romaanin merkitystä Suomessa on aiemmin luonnehti-nut varsinkin Matti Klinge; Ridder-stadia taas on tutkinut ruotsalainen Anders Öhman kirjassaan Äventy-rets tid: den sociala äventyrsroma-nen i Sverige 1841–1859 (1990), jo-hon Sarjala ei kuitenkaan viittaa. Kirjakauppojen roolin ulko-maisen kirjallisuuden välittämi-sessä Sarjala noteeraa näyttävästi. Kuten Matti Klinge Topelius-kir-jassaan (1998), myös Sarjala pai-nottaa, miten Topeliuksen taita-vuuteen kauhuaiheisten tekstien kirjoittajana olivat toisaalta vai-kuttaneet hänen lehtimiehenä saa-mansa kokemukset, toisaalta hä-nen teatterista omaksumansa vai-kutteet. Lehtimiehenä Topelius oli perehtynyt Ruotsissa jo 1820-lu-vulta alkaen julkaistuihin rikosse-lostuksiin. Hän käytti myös tarvit-taessa taidokkaasti oikeuspöytäkir-joissa käytettyä niin sanottua kuri-aalityyliä (s. 116). Siinä yhteydessä olisi kannattanut mainita, että Suo-messa oikeuspöytäkirjojen julkai-seminen alkoi vuonna 1857, jol-loin K. F. Forsström toimitti niteen Wiina ja Murha.Eräissä suhteissa olisi toivonut laajempaakin kirjallisuuden taus-toitusta. Sarjala toteaa (s. 12), et-tä kauhuaineksia esiintyi muissa-kin kuin hänen käsittelemissään ajankohdan kirjallisissa tuotteis-sa. Pari esimerkkiä hän mainitsee-kin, mutta toteaa niistä ja muista vastaavista, että ”ne eivät kuiten-kaan laajemmin luonnehdi kirjal-lista esiintymisympäristöään ei-vätkä siksi asetu tarkasteluni koh-teeksi”. Voisi kuitenkin väittää, et-tä ne antaisivat omalta osaltaan kuvan yleensä kauhuaineksen le-vinneisyydestä. Esimerkiksi Sara Wacklinin teoksen Hundrade min-nen från Österbotten (suom. Sata muistelmaa Pohjanmaalta) useis-sa kertomuksissa ja muisteluksissa on mukana ilmeisiä kauhuaineksia. Erikoista on, että Sarjala ei tuo esille arkkiveisuja, joissa oli usein rikok-siin ja onnettomuuksiin liittyvää ai-neistoa. Arkkiveisujen voisi hyvin ajatella luoneen maaperää kauhu-kertomuksille ja -romaaneille se-kä niiden suosiolle. Kansanperin-teeseen tekijä viittaa vain ohimen-nen (s. 72), silloinkin oikeastaan vain mainiten sen erilaisuudesta varsinaiseen kauhuromaaniin ver-rattuna. Sinänsä Sarjala lienee oi-keassa katsoessaan (s. 141), että hä-nen tutkimiensa tekstien kannalta nimenomaan säätyläisten keskuu-dessa kierrelleet kuulopuheet siir-tyivät kauhuromanttisiin teoksiin (pikemminkin kuin kansanperin-ne).Sarjala tarkastelee varsin yk-sityiskohtaisesti myös romaanien todellisuustaustaa. Esimerkiksi In-geliuksen kuvaaman Ristilän kar-tanon ja siihen sijoittuvien tapah-58      t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  8 / 2 0 0 8tumien taustana Sarjala näkee Ul-vilassa sijainneen Koiviston karta-non ja sen omistajaan, kapteeni G. J. von Willebrandiin liittyneet rikos-epäilyt.Sarjala osoittaa havainnollises-ti, miten kauhukirjallisuuden tulo Suomeen ei ollut mikään itsestään-selvyys. Kreikkalaisen antiikin ihai-lu ja klassistiset ihanteet olivat Suo-messa voimakkaita, eikä kauhukir-jallisuuden estetiikka ollut miten-kään näiden ihanteiden mukaista. Mutta kun kauhukirjallisuus sitten oli saanut jalansijaa, sillä oli oma mielenkiintoinen yhteiskunnalli-nen ulottuvuutensa. John Sund-holmin tutkielmaan (1997) viita-ten Sarjala toteaa, että Ingeliuksen romaani oli kertomusta aateliston mädännäisyydestä ja tuhosta; tälle puolestaan voidaan Sarjalan mu-kaan osoittaa useita vertailukoh-teita ulkomaisesta kauhufiktios-ta. Itsenäisen romaanihahmon Ire-nen kautta Ingelius osoittaa, miten ”ryhmä- tai sukukeskinen elämän-järjestys ei enää päde” (s. 136).Kauhukirjallisuus on otollinen laji myös parodioitavaksi. Sen pa-ni merkille jo Jane Austen romaa-nissaan Northanger Abbey. Toi-saalta laji itsekään ei ollut vail-la koomisia, ironisia ja parodisia elementtejä. Tämä ei ollut vieras-ta Suomessakaan. Tutkimuksensa viimeistä edellisessä luvussa Sarja-la selvittää juuri tätä puolta eräiden Topeliukselta saatujen esimerkkien valossa.Kauhuromaanin tutkimuksel-la on Suomessa merkittävät perin-teet. Eino Railon teos Haamulinna (1925) ilmestyi myös englannin-kielisenä laitoksena, The Haunted Castle (1927), ja on yksi useimmi-ten ulkomailla mainituista suoma-laisista kirjallisuudentutkimuksen alan teoksista. Raimo Kinisjärven ja Matti Lukkarilan vuonna 1986 toimittamassa teoksessa Kun hir-viöt heräävät tarkastellaan kau-huaineksia elokuvassa, kirjallisuu-dessa ja taiteessa; Matti Savolainen ja Päivi Mehtonen puolestaan toi-mittivat vuonna 1992 teoksen Haa-mulinnan perilliset. Jukka Sarjalan teos Salonkien aaveet, johon liittyy myös havainnollinen kuvitus, jat-kaa tätä linjaa kartoittamalla mo-nipuolisesti suomalaisen kauhufik-tion varhaisvaiheita.Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ylei-sen kirjallisuustieteen professori.

Kauhuromantiikan varhaisvaiheita Suomessa

http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/viewFile/790/650

Kauhuromantiikan varhaisvaiheita Suomessa

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi