Katajisto, Kati

Timo Soikkanen (toim.): Taistelu autonomiasta. Perustuslait vai itsevaltius? Kleio-sarja. Edita
2009

Journal.fi

64      t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  3 / 2 0 1 0Kansallisen näkökulman paluu Kati KatajistoTimo Soikkanen (toim.): Taistelu autonomiasta. Perustuslait vai itsevaltius? Kleio-sarja. Edita 2009. Professori Timo Soikkasen toimit-tamassa kirjassa Taistelu autono­miasta kyseenalaistetaan viime vuosikymmeninä historiantutki-muksen valtavirtana olleet tulkin-nat Suomen asemasta Venäjän yh-teydessä 1800-luvulla. Soikkanen katsoo, että Suomen historia on 1800-luvun osalta ristiriitaisempaa ja tulkinnanvaraisempaa kuin mi-tä historiantutkijat ovat esittäneet.Kirjan artikkelien kirjoittajil-la on yhteys Turun yliopiston po-liittisen historian laitokseen, mut-ta mistään yhtenäisestä tulkinnasta kirjassa ei ole kyse. Kirjan artikke-lit ovat toisinaan ristiriidassa kes-kenään ja artikkelien lähtökohdat vaihtelevat historio grafisesta nä-kökulmasta siihen, miten Suomen itsehallinnollista asemaa tarkastel-laan ulkopuolisesta, kuten ranska-laisesta tai saksalaisesta, perspektii-vistä käsin. Yhteistä kirjan eri ar-tikkelien kirjoittajille näyttää kui-tenkin olevan käsitys, vaikka kaikki eivät tätä yhtä painokkaasti tuo-kaan esiin, että viime vuosikym-meninä vallalla olleen ”hallintopa-radigman” voimistumisen myötä suomalainen historiankirjoitus on menettänyt jotain olennaista.Hävitetty suomalainen näkökulma1960-luvulta lähtien vahvasti jalan-sijaa saanut hallintoparadigma kä-sitti Suomen autonomian sisällön hallinnolliseksi, suomalaisten laki-en ja oikeuksien kannalta rajoite-tummaksi kuin varhaisempi suo-malainen tulkinta, joka perustui Soikkasen mukaan länsimaiseen poliittiseen ja luonnonoikeudelli-seen ajatteluun. Tämän hallinto-paradigman vahvistumisen myötä niin sanottu suomalainen tai kan-sallinen näkökulma menneisyyden tapahtumiin on saanut väistyä syr-jään niin perusteellisesti, että Soik-kanen katsoo, että ”koko autono-mia on häviämässä.”Näin selkeä kansallisen näkö-kulman korostus, vaikkakin uu-dessa muodossa, on huomiota-herättävä ja uudenlainen piir-re suomalaisessa historiantutki-muksen kentässä, sillä kansallinen historian tutkimus on ollut käsite, jolla on ollut varsin kielteinen sä-vy viime vuosikymmenet. Kansal-linen historiantutkimus on usein mielletty negatiivisesti, vaikka sil-lä onkin voitu viitata melko epä-määräisesti ylipäätänsä kaikkeen omaan napaan tuijottamiseen – varsinkin puhekielen tasolla. Kansallinen historiankirjoitus on yhdistetty usein varsinkin ylei-sen historian professori J. R. Da-nielson-Kalmarin nimeen, joka puolusti tutkimuksissaan Suomen valtiollista asemaa. Soikkaselle it-selleen suomalaiskansallinen tul-kinta on lähes sama kuin niin sa-nottu perustuslaillinen tulkinta. Toisaalta kansalliseen historian-kirjoitukseen liitetään usein myös käsitykset kansallisesta heräämi-sestä sekä teleologiset näkemykset Suomen kehityksestä autonomian kautta itsenäiseksi valtioksi. Toi-saalta kansallisella historiantutki-muksella on saatettu myös tar-koittaa yleisesti ottaen sitä, miten historiantutkimuksen tutkimus-perspektiivi on rajoitetun kansal-linen. Kansallista valtiolliseen his-toriaan keskittynyttä menneisyyttä tarkastellaan unohtaen monet kan-sainväliset tekijät, jotka ovat Suo-menkin valtiollista historiaa tar-kastellessa olleet keskeisessä roo-lissa niin autonomian aikana kuin itsenäisessä Suomessa.Soikkanen ja hänen kumppa-ninsa osuvat kuitenkin maaliin sii-nä, miksi kansallinen näkökulma on syytä jälleen nostaa esille. Tä-män niin sanotun suomalaisen nä-kökulman sivuuttaminen pelkällä olankohautuksella, viitaten kansal-lisen näkökulman vanhanaikaisuu-teen ja umpinaisuuteen, ei ole his-toriatieteellisesti tasokasta, eri nä-kökulmat huomioivaa, tutkimusta.Hallintoparadigma vs. säätyparadigmaKirjan avauksena toimivassa Ti-mo Soikkasen artikkelissa pureu-dutaan terävästi kahden eri tulkin-tatradition sisältöihin, jotka ovat osittain ristiriitaisesti esiintyneet päällekkäin samoissakin tutki-muksissa. Historiantutkimuksissa on voitu toisaalta kuvata laajaa au-tonomiaa ja toisaalta purkaa auto-nomian perustuksia pois. Vallitse-van hallintoparadigman poliittise-na taustana Soikkanen pitää itäistä ja bysanttilaista ajattelua. Sen mu-kaisesti esimerkiksi Porvoon vuo-den 1809 tapahtumat on nähty pää-asiassa itämaisen yksinvallan näkö-kulmasta. Mitkään valtiopäivät tai lupaukset eivät voineet rajoittaa yk-sinvaltiaan keisarin mahtia. Soik-kasen mukaan tämä on kuitenkin rajoitettu näkökulma, sillä ”suo-malaisen ja läntisen ajattelun mu-kaan yksinvaltias saattoi rajata val-taoikeuksiaan ja Aleksanteri I te-ki näin lakien säätämisen suhteen”.Soikkanen puolustaakin sää-t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  3 / 2 0 1 0       65typaradigman legitimiteettiä, si-tä miten suomalaiskansallinen tul-kinta jo perinteisesti sitoi Porvoon tapahtumat sopimusteoriaan. Ky-seisen näkökulman mukaan kei-sari saattoi rajata yksinvaltiuttaan, sillä ilman tällaista mahdollisuut-ta perustuslaillinen vallankäyttö ei olisi voinut kehittyä koko läntises-sä poliittisessa kulttuurissa. Lisäk-si Soikkanen korostaa, että suoma-laiset pitivät keisarin, Jumalan ja säätyjen edessa annettua lupaus-ta täysin sitovana ja tällainen kä-sitys näkyi suomalaisten käytök-sessä ja mielialoissa myöhemmin, kun legitiiminä pidettyä sopimus-ta rikottiin. Säätyparadigmaa ko-rostavan tulkinnan heikkona koh-tana voikin pitää sitä, että emme tiedä, mitä kansa todella ajatteli ja ymmärsi Porvoon valtiopäivistä ta-pahtumahetkellä. Ainakin Suomen johtava eliitti oli tietoinen, että so-pimuksen legitimiteetti lepäsi hei-koilla perustuksilla. Mutta Soikka-nen katsookin, että oikeusteoriat ja eliitin ajattelu on pidettävä erillään kansan syvien rivien käsityksistä.Kaksi edellä mainittua ja kil-pailevaa tulkintaa Porvoon tapah-tumista tuovatkin mieleen valtio-opin ikuisuuskiistan realismin ja idealismin välillä. Venäläistä ja yk-sinvaltiaan valtaa korostavan hal-lintoparadigman voi nähdä edusta-van vahvemman valtaa korostavaa realismia ja suomalaista näkökul-maa edustavan säätyparadigman voi katsoa puolestaan olevan su-kua idealismille, jossa korostuvat kansainväliset instituutiot.Helmikuun manifestin merkitysToinen keskeinen Suomen auto-nomiaa syönyt tulkintatraditio on, miten helmikuun manifestin merkitys on ymmärretty Suomen lainsäätämisoikeuksien kannal-ta. Osmo Jussilan vaikutusvaltai-sen tulkinnan mukaan helmikuun manifestin määräykset yleisvalta-kunnallisesta lainsäädäntöjärjes-tyksestä eivät muuttaneet olennai-sesti sitä, miten lakeja oli Suomes-sa säädetty. Soikkanen asettuu Aki Rasilaisen kannalle, joka jo kym-menisen vuotta sitten asettui vas-tustamaan juridisin argumeintein Jussilan tulkintaa. Rasilainen tarkentaakin artik-kelissaan, mikseivät Suomessa sää-detyt ennen vuotta 1899 lait ol-leet yhtäpitävinäkään osa yleisval-takunnallista lainsäädäntöä, kuten vuosisadan lopun manifestissa tar-koitettiin. Keskeistä oli, että Venä-jällä ja Suomessa samansisältöiset lait laadittiin säätämällä Suomea varten erillinen suomalainen laki. Vaikka lait olisivat siis olleet yhtei-set, Suomessa ja Venäjällä oli voi-massa erilliset menettelyt. Rasilai-nen pitääkin pöyristyttävänä, et-tä yleisesityksissä ja koulukirjoissa ei kerrota helmikuun manifestin aiheuttamaa radikaalia muutosta; sitä miten sillä otettiin valtiosää-dyiltä pois niiden yksinomainen toimivalta säätää lakia Suomelle. Suomalaisten vastustuksen vuok-si valtakunnanlainsäädännön vai-kutus ei tosin käytännössä toteu-tunut koskaan täysin.Jäitä hattuun tulkinnoissa!Juhani Mylly peräänkuuluttaa artik-kelinsa alussa kirjan hengen mukai-sesti suhteellisuudentajua kansalli-sen historiankirjoituksen purkamis-toimenpiteissä. Mylly tarkastelee suomalaisen historiankirjoituksen muotoutumista Suomen Ruotsis-ta erottamisen jälkeen. Hän tote-aakin, ettei suomalaisen, Ruotsis-ta ja Venäjästä erillisen, kivuliaan ja hitaan, historiankirjoituksen tra-dition synty ollut itsestäänselvyys. Suomalaisten historiankirjoittajien alun varovaisuus onkin ymmärret-tävää, koska maan asema oli po-liittisesti epävakaa. Suomalaisten kirjoittajien vapaus heijastui myös kontrastina Ruotsin hyvin laajaan, Euroopan vapaamielisimpään, sa-nanvapauteen.Mylly jakaakin mielenkiintoi-sesti autonomian ajan historiankir-joittajat patriotismia ja fennofilis-mia edustaviin henkilöihin (Adolf Ivar Arwidsson, Reinhold von Becker ja Gabriel Rein) sekä Yrjö Koskisen luotsaamiin 1800-luvun jälkipuoliskon nationalisteihin ja fennomaaneihin. Patriotismia Mylly kuvailee ei-aggressiiviseksi ja ei sulkevaksi, melko harmitto-maksi, kansakuntatietoisuutta luo-vaksi ryhmäidintiteetiksi, kun taas nationalismia voidaan pitää voi-makkaasti integroivana kansakun-ta-ideologiana, johon sisältyy vah-vasti poliittisen liikkeen olemassa-olo. Vaikka patriotismin ja nationa-lismin käsitteellinen erottelu ei aina ole toimiva, niin Myllyn jaottelu näyttää toimivan tässä tapaukses-sa. Se tuo esiin, miten fennofiilien kansallinen projekti ei ollut vain al-kuvaihe ja johdanto fennomaaneil-le, vaan myös sen vastinpari ja vaih-toehto. Fennomania teki radikaalin nationalistisen irtioton fennofiilien patriotismiin.Mika Keränen kumoaa Alek-santeri I luonnetta kuvaavassa ar-tikkelissaan yleisesti vallinneet kä-sitykset siitä, että aluksi liberaa-li keisari muuttui vuosien 1812–14 tapahtumien ja iän karttumisen myötä yhä konservatiivisemmaksi. Aleksanteri I kahteen mentoriin, sveitsiläiseen kotiopettaja Lahar-peen ja hänen suosikkiinsa ja us-66      t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  3 / 2 0 1 0kottuunsa, ruhtinas Adam Czar-toryskiin, nojaten Keränen pyr-kii osoittamaan, miten liberalis-mi tai edistys sekä konservatismi tai  taantumus elivät pikemmin-kin rinnakkain Aleksanterissa. Ke-räsen tulkinta ei tuekaan näkemys-tä, jonka mukaan Aleksanteri I olisi nähnyt Suomen jonkinlaisena pe-rustuslaillisena alkiona koko Venä-jän uudistamiseen. Toisessa artik-kelissaan Keränen käsittelee Suo-men sotaa ja sen seurauksia kreivi Joseph de Maistren kirjeenvaih-dossa vuosina 1807–12. Keskeis-tä de Maistren tulkinnassa on hä-nen mukaansa se, ettei kreivi näh-nyt tapahtumissa uuden suomalai-sen valtion tai kansakunnan syntyä, vaan ennen kaikkea Ruotsin valta-kunnan tuhoutumisen.Turun Sanomien emerituspää-toimittaja Jarmo Virmavirta nos-taa artikkelissaan Suomen sääty­läiset olivat rähmällään – lopputu­loksena Suomen valtio esiin Turun näkökulman sekä varsinkin Georg Magnus Sprengtportenin ja Jakob Tengströmin roolin valloituksen alkuvaiheessa. Porvoon valtiopäi-vien julistuksia merkittävämmäk-si tapahtumaksi Virmavirta nos-taa hallituskonseljin perustamisen Porvoon juhlallisuuksien yhtey-dessä. Virmavirta katsookin, että hallituskonseljin toiminnan alka-mispäivää 2.10.1809 voi pitää pe-rustellusti Suomen valtion synty-hetkenä. Virmavirta katsoo myös, että  Venäjälle olisi yhä tänä päi-vänä hyötyä tutkia Suomen valloi-tusta. ”Yhtä hyvää esimerkkiä po-sitiivisesta valloituksesta suurval-lalla ei ole.”Porvoon valtiopäivistä Ahvenanmaan kysymykseenAki Rasilainen tarkastelee toisessa artikkelissaan Porvoon valtiopäi-vien tapahtumia oikeudellisen aate-historian valossa. Rasilainen nostaa esiin, miten Porvoon tapahtumat ajoittuivat mielenkiintoisesti ajan-kohtaan, jolloin vanhanaikainen luonnonoikeus alkoi taittua positi-vististen näkökantojen alta. Artik-kelissa yhdistetään aatehistorialli-nen konteksti ja yhtäältä politiikan toimintakonteksti. Rasilainen kiis-tää Osmo Jussilan laajalti tunnetut tulkinnat Porvoon tapahtumista ja katsoo, että metodinen ajatus tar-kastella niitä sen sijaan kommuni-kaationa ja vuorovaikutuksena ve-näläisten ja suomalaisten välillä an-tavat oikean kuvan Aleksanteri I ja Mihail Speranskin poliittisista tar-koitusperistä.Rasilaisen kolmas artikkeli kos-kettelee kysymystä kustavilaisten perustuslakien voimassaolosta au-tonomian aikana. Rasilaisen mu-kaan kustavilaiset perustuslait vah-vistettiin Porvoossa vuonna 1809, mutta venäläisten rauhoitusmotii-vien vähitellen haihduttua ne me-nettivät ajankohtaisuutensa, eikä niitä aina otettu huomioon. Perus-tuslait saivat kuitenkin aikaisem-man poliittisen funktionsa takai-sin Aleksanteri II aikana 1860-lu-vun alussa. Lisäksi kyseiset perus-tuslait saivat vahvistuksen vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksessä, jo-ka osoittautui venäläisille hanka-laksi ongelmaksi 1880- ja 1890-lu-vun taitteessa, kun Suomen perus-tuslakien voimassaolo haluttiinkin kiistää.Frank Neseman käsittelee ar-tikkelissaan nykytutkimuksessa vähän käsiteltyä vuosien 1825 ja 1826 perustuslakikonfliktia. Ken-raalikuvernööri Arseni Zakrevs-kin ja Suomen poliittisten toimi-joiden, ennen kaikkea senaatin, kesken syntyi vakava poliittinen kiista koskien ensisijassa ortodok-sien mahdollisuudesta päästä val-tiollisiin virkoihin Suomessa. Kiis-ta kärjistyi perusteelliseksi konflik-tiksi, jossa taisteltiin Aleksanteri I vahvistamien perustuslakien sisäl-löstä ja voimassaolosta. Suomalais-ten näkemys hävisi, suomalaiselle poliittiselle eliitille osoitettiin ne rajat, jotka Suomen erillisasemalla olivat Venäjän yhteydessä. Samal-la Zakrevski kuitenkin tuli vahvis-tamaan periaatteellisesti Suomen perustuslakeihin nojaavaa asemaa. Zakrevski puolusti omaa kantaansa vetoamalla ”mahdollisimman pal-jon suomalais-ruotsalaisiin lakei-hin”. Luokittelemalla järjestelmälli-sesti Suomessa voimassa olevat lait Zakrevski tunnusti tavallaan nekin Ruotsin vallan aikaiset hallituslait Suomen konstituutioon kuuluvik-si, joihin ennen kaikkea suomalai-set olivat vedonneet.Louis Clercin artikkelissa esi-tellään käsityksiä, joita ranskalai-sissa mielipiteissä ilmeni vuosina 1899–1905. Suomi-kuvan propa-gandistit Pariisssa, Leo Mechelin etunenässä, onnistuivat vaikutta-maan myönteisesti käsityksiin Suo-mesta oman oikeutuksensa omaa-vana pienenä kansakuntana, vaik-kakaan eivät viralliselle tasolle asti. Viranomaistasolla – realismin hen-gen mukaisesti – Venäjän liittolai-suus oli tärkeämpää kuin pienen ja nuoren kansankunnan oikeudet.Vesa Vares käsittelee puolestaan laajassa artikkelissaan saksalai-sia valtiosääntöoikeudellisia näke-myksiä Suomen asemasta 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Saksalaiset näkemykset asettuivat venäläis-t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  3 / 2 0 1 0       67ten ja suomalaisten väliin, tarjoten aseita molemmille osapuolille.Mari Vareksen artikkelissa nos-tetaan esiin se, miten suomalai-set puolustivat ja ajoivat ns. suo-malaista tulkintaa myös Ahvenan-maan kriisissä 1919–21. Ruotsalai-set ja ahvenanmaalaiset nostivat keskeiseksi argumentiksi saaren erottamiseksi Suomesta sen, ettei Ahvenanmaata liitetty Venäjään Suomen osana, vaan erillisenä ko-konaisuutena. Suomen näkemyk-sen mukaan taas Ahvenenmaa oli osa historiallista Suomea. Suomen näkemys tuli lopulta voittamaan, mutta ratkaisun takana voi nähdä ennen kaikkea kansainvälisen po-litiikan kannalta tärkeät sotilaspo-liittiset kysymykset, demilitarisaa-tiota koskevat linjaukset.Edellä esiteltyjen turkulaisten historioitsijoiden kirja on mie-lenkiintoinen avaus uudenlaiseen kansalliseen historiankirjoituk-seen, ja vaikka varsinkin Soikka-nen puolustaa kirjassa vahvasti ns. suomalaisen näkökulman legiti-miteettiä, ei hänkään silti katso, et-tä mainittu näkökulma olisi se ai-nut ja oikea. Sen sijaan Soikkanen peräänkuuluttaa tilaa molemmille tulkintamalleille. Kirja onkin tär-keä puheenvuoro kaikille Suomen 1800-luvun historiasta kiinnostu-neille, ja se haastaa entistä moni-puolisempaan ja tiukempaan ana-lyysiin. Moni asia odottaa vielä tarkempaa tutkimista, kuten Juha-ni Mylly muistuttaa artikkelissaan.Kirjoittaja on filosofian tohtori.

Finnish

Kansallisen näkökulman paluu

http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/viewFile/2757/2529

Kansallisen näkökulman paluu

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi