Eerik Lagerspetz: Oikeusajattelun
vuosisata. Areopagus 2009

Aarnio, Aulis

Finnish

Journal.fi

jan ensimmäinen osa on omistet-tu Artemidoroksen hahmolle ja hä-nen teokselleen. Kirjan toinen osa perehtyy itse löydettyyn papyruk-seen ja sen piirroksiin. Kirjasta lä-hes puolet koostuu Canforan op-pilaiden kirjoituksista. Stefano Mi-cunco tarkastelee geografian kon-septia ja eläinten kuvia jaksossa ”Artemidoroksen papyrus”. Rosa Otranto tekee kirjoituksessaan pa-pyruksen tuotantoon liittyviä huo-mautuksia. Kolmas osa vastaa ky-symykseen ”Miksi tämä papyrus ei voi olla Artemidoroksen?” ja neljäs osa selittää, miksi väärennös näyttää aidolta. Jälkimmäinen kappale XIII on Giuseppe Carluccin kirjoittama. Viidennen osan kirjoittaja on Lucia-no Bossina, jonka aihe on Artemi-doroksen kohtalo Bysantin ajalla. Viimeinen, kuudes osa on omistet-tu Simonideelle, oletetulle papyruk-sen tekijälle. Myös tässä Canfora an-taa tilaa jo mainitulle Luciano Bos-sinalle ja Livia Capponille, joka käy uudelleen läpi Simonideen väären-nyttyjä papyruksia. Väärennösten luettelo Josef Mayerin kokoelmassa on Vanna Maraglinon toimittama. Kreikkalaisen tekstin paljous kirjassa osoittaa, että teos ei ole laa-jalle yleisölle osoitettu yhden kysy-myksen popularisointi, vaan se on tarkoitettu asiantuntijoille. Aihees-ta keskustellaan kuitenkin laajasti lehdistössä, mikä sinällään on mie-lenkiintoista. Juonen monimutkai-suus ja sisällön rikkaus viehättävät tässä kirjassa, joka tarjoaa paljon arvokasta tietoa antiikin maantie-teellisten kuvausten traditiosta se-kä itse termistä ”maantiede”, jonka sisältö ja merkitys ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Oikeudenmukaisuuden vuok-si mainittakoon, että kyseessä ole-van papyruksen kriittinen editio ei ole vielä valmistunut. Sen sijaan viime vuonna ilmestyi sen täydel-linen reproduktio kahdessa osassa (Gallazzi ym. 2008). Sen lisäksi al-tera pars tässä väittelyssä voi luki-essaan kuulla Settiksen kirjan, jo-ka popularisoi kysymyksen laajal-le yleisölle (Settis 2008). Polemiikin ratkaisu ei silti ole ainoa mielen-kiintoinen seikka tässä kiistassa, jo-ta on käsitelty jo vuosia myös me-diassa. Tämän erinomaisesti kirjoi-tetun kirjan pääarvo on sen tietojen moninaisuudessa, jotka paljastuvat lukijalle hänen seuratessaan kerto-muksen juonta. Vielä mielenkiin-toisempi on kuitenkin kirjan osuus, joka paneutuu papyrologian me-todologiaan ja laajemmin antiikin tekstejä tutkiviin tieteisiin. Väären-nösskandaalien didaktinen arvo, jos näin voi sanoa, on ”metodologisessa räjähdyksessä”, jonka ne aina tuovat mukaan.  Metodeja ei selitetä kos-kaan ”rauhan” aikana näin intohi-moisesti ja laajasti, esimerkkejä ja yksityiskohtia viljellen. Myös siksi Canforan teosta voi suositella pait-si papyrologeille, myös kaikille an-tiikintutkijoille sekä yleensä niille, jotka ovat kiinnostuneita antiikin-tutkimuksen historiasta. KirjallisuuttaGallazzi, C., Kramer, B., Settis, S. (toim.), Il papiro di Artemido-ro: (P. Artemid), con la collabo-razione di Gianfranco Adorna-to, Albio Cesare Cassio, Agos-tino Soldati, 2 voll., Milano: LED, 2008.Settis, S., Artemidoro: un papiro dal I. secolo al XXI,  Torino: Einau-di, 2008.Kirjoittaja on klassillisen filologian tohtori, joka toimii tutkijana Sienan yliopistossa.Oikeuden ontologiaa Aulis AarnioEerik Lagerspetz: Oikeusajattelun vuosisata. Areopagus 2009.Suomi on ollut moniin muihin maihin verrattuna erityisasemassa siinä, että useat filosofit ovat koh-distaneet huomiotaan oikeuteen, oikeustieteeseen ja lainkäyttöön. Uranuurtaja oli epäilemättä Otto Brusiinin johtama ”Theoria Iuris”-piiri, jonka kokouksiin osallistui-vat mm. Georg Henrik von Wright ja Erik Stenius. Myöhemmin von Wright nousi tärkeimmäksi tien-näyttäjäksi. 1960-luvun lopulla Jaakko Hintikka ja minä järjestim-me filosofien ja oikeustieteen har-joittajien yhteisseminaarin. Siihen ottivat osaa silloisen nuoren filo-sofipolven kärkinimet, kuten Ilk-ka Niiniluoto, Juhani Pietarinen, Risto Hilpinen ja Raimo Tuomela. Yhteistyötä ovat myöhemmin jat-kaneet muiden ohella Maija-Riit-ta Ollila, Eerik Lagerspetz, Seppo Sajama ja Juha Räikkä.Yhteistyö on tuonut oikeusajat-teluun syvyyttä ja sellaisia teemoja, jotka ilman filosofien mukana oloa olisivat ehkä jääneet sivuun tai an-saitsemaansa vähemmälle huomi-olle. Eerik Lagerspetz on kuitenkin ensimmäinen, joka on laatinut filo-sofin näkökulmasta yleisesityksen 1900-luvun oikeusajattelusta. Ky-symyksessä ei ole katsaus siinä mie-lessä, että Lagerspetz olisi tyytynyt johdannon omaisesti esittelemään joukon johtavia oikeusteoreetikoi-ta tai -filosofeja. Lagerspetzin kynä kulkee kyllä helppolukuisesti, mut-ta hän ei päästä lukijaansa helpolla. Se johtuu siitä, että hän on valinnut teokseensa näkökulman, joka vaa-T i e T e e s s ä  Ta pa h T u u  2 / 2 0 1 0       49tii paitsi kirjoittajalta myös lukijalta paljon. Näkökulmansa Lagerspetz muotoilee kysymykseksi: Miten oikeus on?  Tämä ontologinen on-gelma kulkee läpi koko teoksen sen punaisena lankana ja vielä niin, että kirjan lopussa Lagerspetz esittelee oman käsityksensä siitä, miten eri-laiset sosiaaliset tosiasiat, kuten oi-keus instituutiona, ovat olemassa.Jokaista yleisesitystä voi näsä-viisaasti arvioida sen mukaan, mi-tä siinä ei ole. Oikeusajattelun vuo-sisadan kaltaisen teoksen yhteydes-sä kriitikolla on erityinen houkutus langeta tämäntapaiseen viisaste-luun. Jos ajatellaan sitä merkitystä, joka eri teoreetikoilla on ollut eu-rooppalaiseen tai yleensä kansain-väliseen oikeusajatteluun, voin en-si alkuun oudoksua, että esimerkik-si Alf Rossin ja Jürgen Habermasin töitä ei esitellä. Habermasin pois jättämistä voi suomalaiselle lukijal-le perustella sillä, että Kaarlo Tuori on ansiokkaasti tuonut esille hänen ajatteluaan. Mielellään olisi muka-na nähnyt myös Noberto Bobbion, jonka syntymästä on tänä vuonna tullut sata vuotta. Vuotta juhlitaan Italiassa näyttävästi. Bobbiosta on painettu postimerkkikin. Hänen merkityksensä tosin ei Suomessa ole ollut oikeusteoriassa yhtä suuri kuin politiikan filosofian puolella, jossa hänen tekstejään on käännet-ty suomeksikin. Eniten kuitenkin minua jäi askarruttamaan Rossin puuttuminen. Hän on ajattelija-na vaikuttanut olennaisesti enem-män esimerkiksi pohjoismaiseen oikeusteoriaan kuin mukaan otet-tu Karl Olivecrona. Eerik Lagerspetz vie kuitenkin kriitikolta tässä suhteessa aseet. Hän ei ole valinnut kohteitaan näi-den merkityksen tai aseman pe-rusteella. Mukaan ottamisen ja pois jättämisen on sanellut teoksen oma ”sisäinen näkökulma”. Lager-spetz tarkastelee eri ajattelijoiden keskeisiä väitteitä sen valossa, mitä sanottavaa näillä on oikeuden on-tologiasta. Tältä kannalta Olivecro-na ja hänen ”vapaitten imperatiivi-ensa” teoria on lupaavampi kohde kuin Alf Rossin empirismi. Kaiken kaikkiaan Lagerspetz käy läpi kuuden (oikeus)filosofin ontologiaa. Mukana ovat Karl Oli-vecronan ohella Hans Kelsen, E. A. Hayek, Georg Henrik von Wright, H. L. A. Hart ja Ronald Dworkin. Näistä Hayek on joukon yllätys, ei siksi, etteikö hän olisi nobelistina merkittävä taloustieteilijä ja kir-joittanut paljon kiinnostavaa myös oikeudesta. Mutta hän on sitten-kin, juristin termein, oikeusajat-telussa vain sivuväliintulija. Hay-ek on saanut muihin verrattuna leijonan osan kirjasta, miltei yh-den neljänneksen (47 sivua). Ym-märrän tämän Lagerspetzin onto-logista näkökulmaa vasten, mutta senkin muistaen jäin aprikoimaan valinnan, ja varsinkin Hayekin saa-man huomion, perustetta teokses-sa, jonka nimi on ”Oikeusajattelun vuosisata”. Jotten antaisi liian anka-raa kuvaa itsestäni, annan synnin-päästön. Hayekin ajattelua koskeva jakso on erinomaisesti kirjoitettu.Kohdevalintoja ajatellen Lager-spetz yllätti minut yhdessä suh-teessa mieluisasti. Hän on vält-tänyt valinnoissaan nykyisin ai-van liian voimakkaaksi noussutta anglo-amerikkalaistumista. Jos-kus tuntuu siltä kuin suomalaises-ta perspektiivistä ei muuta oikeus-filosofiaa olisikaan kuin yhdysval-talainen, tai että Saksassa ei olisi muita oikeusfilosofeja kuin Robert Alexy, jonka keskustelukumppanit ovat paljolti Yhdysvalloissa, eivät Saksassa. Tämä asetelma vinouttaa näkökulman. Ero common law -  ja kirjoitetun lain järjestelmien välil-lä on oikeuden perustaa ajatellen edelleen ratkaisevan tärkeä. Se on sitä, vaikka otetaan huomioon jär-jestelmien osittainen liukuminen lähemmäs toisiaan ja se, että EY-tuomioistuin on omiaan liudenta-maan eroja sen omassa lainkäytös-sä. Oikeusteoreettisia lähtökohta-eroja kehitys ei ole poistanut, eikä ehkä koskaan kokonaan poista-kaan.  Me suomalaiset olemme eu-rooppalaisia, emme uuden man-tereen ja siellä edustetun kulttuu-rin asukkeja. Me olemme olleet eu-rooppalaisia jo keskiajalta lähtien. Jussi Nuortevan hieno tutkimus kertoo, miten 154 nuorta miestä matkusti yli kuoppaisen Itämeren Greifswaldiin tai Rostockiin ja siel-tä edelleen kohti silloisen Euroo-pan sydäntä. Oikeustieteen alal-la taas jokainen ennen toista maa-ilmansotaa väitellyt juristi opiske-li Saksassa. Tuomisina oli, kuinkas muuten, saksalainen ajattelu, jonka perillisiä me juristit edelleen vah-vasti olemme.Lagerspetzin henkilögalleria on siis hyvästä syystä mannereu-rooppalainen. Kuudesta ajatteli-jasta kaikkiaan neljä on kirjoitetun lain alueelta: Olivecrona Ruotsis-ta, Kelsen ja Hayek Itävallasta, von Wright Suomesta. Valinta on tasa-painoinen, kun otetaan huomioon se, että Hartia ja Dworkinia ei juu-rikaan tulisi mieleen sulkea valikoi-masta pois. Siksi väkevä on heidän merkityksensä. Vallankaan tästä teoksesta heitä ei olisi voinut sul-kea pois, kun muistaa heidän on-tologisten sitoumustensa kiinnos-tavuuden.Eerik Lagerspetz on kiinnostu-50      T i e T e e s s ä  Ta pa h T u u  2 / 2 0 1 0nut normeista sekä normien ja nii-den kautta oikeuden ontologiasta. Millä tavalla oikeus on olemassa? Toinen Lagerspetzia askarruttava kysymys koskee oikeuden ja mo-raalin suhdetta. Se selittää osak-si – tiettyjen ontologisten oletus-ten ohella – miksi Hayek on saa-nut niin ison sijan teoksessa. Haye-kin ajattelussa epävarmuus (tiedon puute) taloudellisessa, ja miksei myös oikeudellisessa toiminnassa, aiheuttaa moraalisia seuraamuk-sia. Lagerspetzin mukaan on vai-kea kuvitella sellaista oikeusteori-aa, joka kykenisi sanomaan jotakin tärkeää maailmasta sanomatta mi-tään merkitsevää tiedon puutteen synnyttämästä moraalisesta ongel-masta.On makuasia asettaa jokin teok-sen luku toisen edelle sen mukaan, miten antoisana lukija sen kokee. Syyllistyn nyt tietoisesti tähän pa-heeseen. Totean, että mielestäni Georg Henrik von Wrightin prak-tisten välttämättömyyksien teoriaa koskeva jakso on teoksen syvälli-sin. Sen kirjoittaminen on vaatinut Lagerspetziltä pitkän paneutumi-sen asiaan – itse asiassa aika on lu-ettavissa vuosikymmenissä. Eerik Lagerspetz on onnistunut kunni-oitusta herättävällä tavalla ja kyen-nyt jopa mahduttamaan sanotta-vansa suhteellisen suppeaan jak-soon. Lyhyesti sanottu on syvälli-sesti ajateltu. Asialla on merkitystä senkin vuoksi, että von Wrightin ajattelua ei nykyisin näe kovin-kaan usein nostettavan Suomessa esille. Muualla deonttinen logiikka ja  teon teoria eivät ole unohduk-sissa. Esimerkiksi espanjalaisessa oikeusfilosofiassa nämä aihepirit ovat edelleen korkeassa kurssissa.Tärkeintä, ja myös oikeusfilo-sofeille uutta, on tapa, jolla Lager-spetz täydentää von Wrightin te-leologista teoriaa ja ennen kaikkea sen taustalla olevaa ontologiaa. Von Wrightin mukaan jokainen normi saa velvoittavuutensa jostakin ta-voitteesta. Oikeus on tässä katsan-nossa intentionaalinen ilmiö. Vai-keuksiin joudutaan, koska tavoit-teen takana on oltava taho, joka tavoitteen asettaa. Jonkin on tah-dottava jotakin. Lain maailmas-sa tuo jokin on lainsäätäjä. Lager-spetz käsittelee monipuolisesti täl-laisen ”tahtoteorian” pulmia. Hän myöntää ”lainsäätäjän tahdon” tu-levan ymmärrettäväksi, jos lähde-tään siitä, että sen olemassaolo on institutionaalis-normatiivinen to-siasia. Se edellyttää empiirisiltä yksilöiltä fyysisiä tekoja ja tahdon-akteja, mutta ei ole palautettavissa niihin (s. 133). Syntyy ns. kollek-tiiviagentin ongelma. Se ei Lager-spetzin mielestä edellytä ainakaan suoraan metodologista individua-lismia, mutta jättää kyllä auki sen, miten agentin tahto on ”olemassa”. Lagerspetzin oma vastaus, johon perehtymisen jätän lukijan tehtä-väksi, rakentuu hänen jaettujen asenteitten teorialleen.Juristi, jollaiseksi minun ilman muuta tulee itseni tässä yhteydes-sä luokittaa, esittää lainsäätäjän tahdosta puhuttaessa mielellään muutaman tarkemman erottelun. Myös Lagerspetz viittaa toiseen niistä. Hän tekee eron subjektii-visen (aktuaalisen) ja objektiivi-sen tahdon välillä. Arkijuridiikas-sa, esimerkiksi uuden lain ollessa kyseessä, oikeustieteen harjoittaja (tai tuomari) etsii lainvalmistelu-asiakirjoista lainsäätäjän (aktuaa-lista) tarkoitusta (tahtoa). Joskus se voidaan tunnistaa, joskus ei, mut-ta koskaan ei kukaan miettine sitä, keiden yksilöiden tahto se mahtaa olla. Etsinnän takana on kollektiivi-agentin tarkoitus. Vielä tärkeämpi on lain tarkoitus (ratio). Se on lain-säätäjästä irtautunut, järjestelmään sisään rakennettu ratio. Voisi pu-hua myös järjestelmän tarkoituk-sesta tai funktiosta. Sitä jäljitetään systemaattisella lain tulkinnalla, jo-ka esimerkiksi edustamallani sivii-lioikeuden alueella on tärkein lä-hestymistapa. Ja kun tämä ote-taan vakavasti, siirtymä Eerik La-gerspetzin puolustamaan jaettujen asenteitten teoriaan on vielä lyhy-empi kuin hänen teoksestaan saat-taisi päätellä. Ainakin minut Lager-spetz on tätä kautta saanut vakuut-tuneeksi jaettujen asenteitten onto-logisesta voimasta.Hans Kelseniä ja H. L. A. Hartia käsittelevät jaksot on kirjoitettu hy-vin. Tämä koskee varsinkin jälkim-mäistä. Se johtuu kenties siitä, että Hartin ajattelemat yhteiskunnalli-set käytännöt oikeutta yllä pitävinä tosiseikkoina ja oikeuden luonnon-oikeudellinen minimisisältö ovat haastaneet Lagerspetzin nimen-omaan ontologisina sitoumuksina. Kelsenin positivismia Lagerspetz ei saa aivan samalla tavalla avattua. Lukija jää kaipaamaan esimerkiksi sen tapaista perusnormi-konstruk-tion erittelyä, jonka löytää Neil Mac-Cormickilta tai Aleksander Pecze-nikiltä. Myös oikeuden vähimmäis-tehokkuus (tehokkuus in grossen und ganzen) olisi ansainnut hiukan tarkemman vertailun Hartin yhteis-kunnallisiin käytäntöihin. Werner Krawietz on tässä kat-sannossa muotoillut hiljakkoin jännittävällä tavalla uudenlaisen Kelsen-tulkinnan. Hän ehdottaa, ettei Kelseniä pitäisi ollenkaan lu-kea neo-kantianismin taustaa vas-ten. Kelsen on lopulta empiristi! Kiinnostavaa.T i e T e e s s ä  Ta pa h T u u  2 / 2 0 1 0       51En nosta näitä pulmia esiin poimiakseni teoksesta heikkouk-sia. Pikemminkin yritän hahmot-taa eroa, joka (ehkä) vallitsee filoso-fin ja oikeusfilosofin näkökulmien välillä. Kun arvioitavasta teoksesta ajan oloon tulee laadittavaksi uusi painos, siitä olen kirjan tason pe-rusteella vakuuttunut, voinee näi-täkin vähäisiä havaintoja kenties käyttää hyväksi.Teoksen kuudes jakso käsit-telee Ronald Dworkinia. Sen si-sältöön minulla ei ole juurikaan huomauttamista. Siihen kuitenkin kiinnitin huomiota, että yhden oi-kean ratkaisun opin eri versiot jää-vät teoksessa liian vähälle, samaten ero lopullisen ja ”oikean” ratkaisun välillä. Dworkinin oppia yhdes-tä oikeasta ratkaisusta Lagerspetz kuitenkin tarkastelee ansiokkaas-ti ja myös oikeaan osuvasti kriitti-sellä tavalla. Itse asiassa Lagerspet-zin vakuuttavin argumentti dwor-kinilaista ratkaisuoppia vastaan löytyy von Wrightin teleologista teoriaa koskevasta jaksosta. Siinä Lagerspetz osoittaa komeasti, mi-ten von Wright sijoittuu utilitaris-tien ja Kantin ”väliin”. Lagerspetz osoittaa, että monet moraaliset ta-voitteet (”ihmisen hyvät”) voivat olla voimassa samanaikaisesti. Ei ole olemassa mitään ”ylintä hyvää”, josta muut olisi johdettavissa tai jo-ka perustelisi vaihtoehtoiset hyvät. Muuttujat muuttaen voidaan tämä pluralistinen moraaliteoria sijoit-taa Dworkinin yhden ainoan oi-kean ratkaisun yhteyteen, jolloin tulee osoitetuksi, ettei ole sellaista ”ylintä oikeaa ratkaisua”, josta use-at hyvin perustellut ratkaisut seu-raisivat.Lagerspetz myös suhteuttaa Dworkinin ajatukset niille sovel-tuviin kulttuurisiin yhteyksiin. Dworkinin korostamat periaatteet ovat luonnollinen osa common law -systeemiä. Jo yksin se, että ratkai-sua esillä olevaan oikeustapauk-seen etsitään aiemmista yksittäi-sistä ratkaisuista, nostaa periaatteet esille. Aiemmasta ratkaisusta yleis-tetään periaate, joka kattaa myös esillä olevan tapauksen. Mutta asi-alla on tätä laajempikin ulottuvuus, ja siitä Lagerspetz aivan oikein huo-mauttaa. Lainaan hänen sanojaan: Dworkinin periaatteisiin perustu-va yhteisöjen malli on itse asiassa vain erään historiallisen yhteisön, Yhdysvaltojen, periaatteiden kuvaus. Amerikkalaista oikeusajattelua hallit-see poikkeuksellisen suuressa määrin ”metaperiaate”, jonka mukaan lainsää-dännön ja lain soveltamisen on perus-tuttava periaatteisiin. Ehkä pitäisi lisätä, että Ronald Dworkin on nostanut mainitun pe-riaatteen poikkeuksellisen vahvas-ti esille. Vastakkaisiakin käsityksiä on, mutta ne eivät ole esimerkiksi Suomessa päässeet esille. Yksi vai-kutusvaltaisia vastakäsityksiä on Robert S. Summersin puolustama muotoajattelu seurannaisineen. Summers taas puhuu aika paljon Lon Fullerin äänellä.Eerik Lagerspetz päättää teok-sensa omiin ajatuksiinsa sosiaa-listen instituutioiden ontologias-ta. Ne hän esitteli paljon ansait-tua huomiota saaneessa väitöskir-jassaan, joka ilmestyi sittemmin nimellä Opposite Mirrors (Kluwer 1995). Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin siitä, että ih-misen sosiaalinen toiminta perus-tuu jaetuille asenteille. Me olemme osallisia niissä samalla tavalla kuin osallistumme äidinkieleemme. Me myös luomme kieltä jossain mää-rin toimiessamme alituisessa vuo-rovaikutuksessa toistemme kanssa, mutta olisi väärin sanoa, että kie-li on sopimus, johon olen päättä-nyt osallistua. Kuten Roy Bhaskar aikanaan sanoi, kieli edeltää ih-mistä. Sama koskee kaikkia sosi-aalisia ins tituutiota, oikeus yhtenä esimerkkinä, raha toisena. Tässä mielessä Lagerspetzin teesi jaettu-jen asenteitten roolista sosiaalisen konstituutiossa koskee nimen-omaan sosiaalisen todellisuuden luonnetta. Pitkälle pelkistäen voi-nee sanoa, että sosiaalisuus ja so-siaaliset instituutiot ovat ihmisten koordinaatiotarpeen synnyttämän vuorovaikutuksen tuotteita. Olem-me sekä aktiivisia subjekteja että sosiaalisia objekteja. Lagerspetz to-teaa, että seikat, ”joita pidämme it-sessämme keskeisinä, ovat suurelta osin meitä koskevia sosiaalisia tosi-asioita, jotka eivät voi vallita muu-alla kuin yhteiskunnassa” (s. 202).Meissä on myös aktiivinen, osal-listuva puoli. Sitä ajatellen Eerik La-gerspetz päättää teoksensa tiivistel-mään, joka on tässäkin toistamisen arvoinen: Demokraattisiksi kutsuttujen yhteisö-jen  erityispiirre on se, että ne ainakin periaatteessa tunnustavat sen, että olemme sosiaalisen maailmamme sub-jekteja ja voimme aktiivisesti osallistua sen tuottamiseen.Hyvin sanottu. Sen osuvampaa yleisarviota en osaa Eerik Lager-spetzin teoksesta kirjata muistiin kuin toteamuksen, että Lagerspetz on kirjoittanut mainion, lukemisen arvoisen esityksen tärkeistä ajatuk-sista ja tärkeistä ajattelijoista. Kirjoittaja on oikeustieteen professori (emeritus) ja Tampere Klubin pääsih-teeri. 52      T i e T e e s s ä  Ta pa h T u u  2 / 2 0 1 0

Oikeuden ontologiaa

http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/viewFile/2691/2465

Oikeuden ontologiaa

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi