Communality and the Individual in Cormac McCarthy’s The Road

The subject of the article is the analysis of the notion of communality in the relation between the two protagonists of The Road by Cormac McCarthy. Traversing the post-apocalyptic landscape populated mostly by wretched savages harbouring ill intent towards other human beings, the heroes ostensibly seek a place where establishing a sustainable society composed of the “good guys” can still be possible. However, while for the young son this goal implies the necessity of maintaining a sense of openness and hospitality towards the other, for the father it is the matter of day-to-day survival that takes precedence, which leads to repeated instances of withdrawing help from destitute survivors and avoiding human contact. The boy objects to this behavior, despite being wholly dependent on his father, as his sense of responsibility seems innate and unconditional. The man, on the other hand, gradually recognizes that he was so profoundly afflicted by the experience of losing his world that he cannot overcome his radical pessimism and distrust of the other. Therefore, when the man arrives at the end of his life, he comes to understand that it is only without him at his side that the son can enter a larger community

Post-Apocalyptic Geographies and Structural Appropriation

Excerpt from Routledge Companion to Transnational American Studies, edited by Nina Morgan, Alfred Hornung, and Takayuki Tatsum

Parler après la fin : penser la figure de la survivante diariste dans Into the forest de Jean Hegland et The handmaid’s tale de Margaret Atwood

Ce mémoire s’intéresse à la figure de la survivante diariste dans deux romans postapocalyptiques contemporains, Into the Forest (1996) de Jean Hegland et The Handmaid’s Tale (1985) de Margaret Atwood. Son objectif est d’interroger l’espace-temps postapocalyptique en lien avec l’acte diaristique qu’entreprennent les narratrices et d’examiner comment l’un influence l’autre. Le premier chapitre pose les bases théoriques qui permettent de comprendre les conditions particulières d’avènement d’un contexte postapocalyptique. Ce chapitre expose le caractère subversif du contexte postapocalyptique en ce qu’il rappelle le passé préapocalyptique, de par la présence des vestiges, et contient l’indéniable possibilité d’un avenir ouvert. Le second chapitre porte sur Into the Forest de Jean Hegland. Nous y étudions la conjugaison de l’acte diaristique et de la survivance dans l’optique d’une quête identitaire. Y est exploré l’avènement de nouvelles façons de dire le monde. Le troisième chapitre concerne The Handmaid’s Tale de Margaret Atwood. En soulignant le caractère postapocalyptique de ce roman, en lien avec sa prémisse dystopique, ainsi qu’en nous attardant à ses dispositifs métatextuels et diaristiques, nous avançons qu’une lecture privilégiant la présence d’un lectorat autant fictif que réel nous permet de reconnaitre dans l’oeuvre un optimisme subversif. _____________________________________________________________________________ MOTS-CLÉS DE L’AUTEUR : postapocalypse, apocalypse, diaristique, figure de la diariste, féminisme, femmes, agentivité, survivance, Into the Forest, The Handmaid’s Tal

Walking journeys into everyday climatic-affective atmospheres: The emotional labour of balancing grief and hope

The postapocalypse as a mobilising discourse for climate action operates largely out of anger over experienced and anticipated injustices as well as paradoxical hope that fuses loss and grief with freed-up solidarities in support of liveable futures. However, negotiating this emotional tension can be both draining and isolating. Here, we examine how white settler populations in Western Australia balance grief and hope in places they hold dear and the role emotions such as sadness, worry, disappointment, joy, and pride play in relational place making. Through an innovative in situ and mobile methodology we call Walking Journeys, we trace how participants navigate their climatic-affective atmospheres and make sense of their agency in changing ‘Places of the Heart’. We find evidence for emotional complexities of solastalgia where pessimistic outlooks for the future are wrapped up in prefigurative visions of a better world. By holding the tension between paralysis and restoration, urban and rural residents explore affective co-existence and differential belonging in their homes and the landscapes around them. We highlight the challenge of enfranchising emotions beyond individuals and conclude by endorsing entangled, reflexive, and (re-)generative responsibilities for hopeful postapocalyptic journeying

Walking journeys into everyday climatic-affective atmospheres: The emotional labour of balancing grief and hope

The postapocalypse as a mobilising discourse for climate action operates largely out of anger over experienced and anticipated injustices as well as paradoxical hope that fuses loss and grief with freed-up solidarities in support of liveable futures. However, negotiating this emotional tension can be both draining and isolating. Here, we examine how white settler populations in Western Australia balance grief and hope in places they hold dear and the role emotions such as sadness, worry, disappointment, joy, and pride play in relational place making. Through an innovative in situ and mobile methodology we call Walking Journeys, we trace how participants navigate their climatic-affective atmospheres and make sense of their agency in changing ‘Places of the Heart’. We find evidence for emotional complexities of solastalgia where pessimistic outlooks for the future are wrapped up in prefigurative visions of a better world. By holding the tension between paralysis and restoration, urban and rural residents explore affective co-existence and differential belonging in their homes and the landscapes around them. We highlight the challenge of enfranchising emotions beyond individuals and conclude by endorsing entangled, reflexive, and (re-)generative responsibilities for hopeful postapocalyptic journeying

“Perhaps in the world’s destruction it would be possible at last to see how it was made” - The Post-Pastoral Postapocalypse of Cormac McCarthy’s The Road

Tutkielma käsittelee maailmanlopun jälkeisen maailman ympäristöön liittyviä merkityksiä Cormac McCarthyn romaanissa The Road (2006, suom. Tie). Romaani on synkkä kuvaus lähitulevaisuudesta, jossa ympäristö on selittämättömän tapahtuman jäljiltä tuhoutunut lähes täysin. Erityisesti tästä syystä teosta on aikaisemmin lähestytty pitkälti näkökulmasta, jossa sen maailmanlopun kuvaus voidaan tulkita kritiikkinä ja varoituksena nykyaikaista yhteiskuntaa kohtaan. Tässä tutkielmassa pyritäänkin hahmottamaan romaanin ympäristömerkityksiä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, lähestymällä aihetta useammasta näkökulmasta. Tutkielman keskeisiksi kysymyksiksi nousevatkin, miten romaanin kuvailema maailmanloppu heijastaa nykyisiä ympäristöongelmia, ja toisaalta miten sen maailmanlopun jälkeiseen maailmaan sijoittuva tarina korostaa etenkin jälkimodernin ajan ihmisen luontosuhteen ongelmallisuutta. Tutkielman teoreettisena kehyksenä toimii ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, jonka tarjoamia näkökulmia sovelletaan maailmanlopun merkitysten tulkintaan, sekä sellaisen luontokuvan kriittiseen tarkasteluun, jonka voidaan nähdä olevan yhteydessä luontoa idealisoivaan pastoraaliseen ilmaisutapaan. Romaanin maailmanlopun kuvausta lähestytään etenkin maailmanlopun jälkeisen kirjallisuuden tutkimuksen avulla, sekä siitä näkökulmasta, miten maailmanloppua on käytetty tehokeinona ympäristöön liittyvissä diskursseissa. Pastoraaliin ja luontosuhteeseen liittyviä kysymyksiä taas lähestytään erityisesti post-pastoraalin käsitteen kautta, jossa klassisen ja historiallisen luontosuhteen tarkasteluun yhdistyy realismi ja nykyaikainen ympäristötietoisuus. Tutkielmassa nousee esille, kuinka etenkin kerronnan keinojen ansiosta romaanin maailmanlopun merkityksissä korostuu ei-ihmiskeskeinen maailmankuva. Myös maailmanlopun tulkinnan mahdollisuuksien kautta välittyy ympäristökeskeinen sanoma, koska itse tapahtuman syitä ei kuvailla romaanissa, mutta kuinka sen jäljet – etenkin läpeensä palanut maailma – heijastavat nykyajan kulttuurin ympäristöön liittyviä huolia. Toisaalta, romaanin luonnoton maailma itsessään johdattaa lukijan ajattelemaan luontosuhdetta ympäristön monimuotoisuutta korostavalla tavalla, jossa luonnon läsnäolo voidaan tulkita ensisijaisesti ympäristöä ja elämää määrittävien prosessien kautta. Kokonaisvaltainen kuvaus ympäristöstä, jossa luontoa ei lähestytä idealisoivasti ja jossa ihminen ja ihmisten maailma nähdään erottamattomana osana sitä taasen korostaa nykyhetken arvostamisen tärkeyttä, jotta romaanissa kuvailtu tulevaisuus ei kävisi toteen

Construyendo el posapocalipsis en diferentes espacios y lenguajes artísticos: Margaret Atwood y Adrián Villar Rojas

From a thematic approach to literature and the arts, the article aims at exploring and comparing how the Postapocalypse is constructed in the trilogy MaddAddam by Canadian writer Margaret Atwood (n. 1939) and the recent works of the young Argentinean sculptor Adrián Villar Rojas (n. 1980). The production of both artists is approached as belonging to a dystopian tradition, defined mainly from Frederic Jameson’s point of view. The main interest of Atwood’s trilogy is centered on the conditions of survivalof the human species on the planet after the “waterless flood”, a pandemic produced in a laboratory of bioengineering. Atwood believes in the possibility of survival, in a new beginning of culture on the planet on the basis of an unprecedented hybrid life born out of the mixing of human beings and beings born in laboratories, and a new approach to animal and natural life. As to Villar Rojas, though his first site-specifics are quite pessimistic as to the fate of the planet, in the title of one of his XXIst Century exhibitions -Today We Reboot the Planet, in the Serpentine Sackler Gallery, London (2013)- the faith in a Postapocalypse begins to emerge. The analysis will precisely focus on the techniques he uses in his celebrated site-specific art to attain this aim.Desde una aproximación temática a la literatura y a las artes, el artículo aspira a explorar y comparar cómo se construye el postapocalipsis en la trilogía MaddAddam de la escritora canadiense Margaret Atwood (n. 1939) y el trabajo reciente del joven escultor argentino Adrián Villar Rojas (n. 1980). El análisis de la producción de ambos artistas está encarado como perteneciente a una tradición distópica, definida principalmente desde el punto de vista de Frederic Jameson. El interés central de la trilogía de Atwood está puesto en las condiciones de supervivencia de la especie humana en el planeta después del “diluvio sin agua”, una pandemia producida en un laboratorio de bioingeniería. Atwood cree en la posibilidad de supervivencia, en un nuevo comienzo de la cultura en el planeta sobre las bases de una vida inédita, surgida de la hibridación de seres humanos y seres nacidos en laboratorios, y de una nueva aproximación a la vida animal y natural. En cuanto a Villar Rojas, en el título de una de sus producciones del siglo XXI -Today We Reboot the Planet, en la Serpentine Sackler Gallery, Londres (2013)- también está presente la fe en un nuevo comienzo de vida en el planeta. El análisis tratará sobre las técnicas que usa el artista en sus famosos site-specifics para lograr este objetivo