In this historiographical study I evaluate the placement of Eero Saarinen s airport terminals in the history of modern architecture. His Trans World Airlines Terminal (1956-62) and Dulles International Airport (1958-63) were the first airport terminals to enter the annals of modern architecture. I hypothesize that the airport terminal was previously excluded as a building type from historiography since it was seen as infrastructure, not architecture. Furthermore, its modernity did not coincide with the aims of historians, who could not utilize an emergent building type to demonstrate how modernism revolutionized architectural vocabularies. Discussing the related histories of aviation and technologies, the typological instability of the airport terminal, and Saarinen s architectural practice, I utilize genealogy, microhistory, and Science and Technology Studies to intervene in the historiography of modern architecture. Specifically, I question the assumption that architecture follows technological developments, the narrow interpretation of modernity dominating the writing of architectural history, and the resulting myopia in the classification of emerging building types.
I view Saarinen s architectural practice as one of the many laboratories for a new architecture. Mapping such laboratories reveals a multifaceted view of postwar architecture, where modernism is explained by individual actors laboring at their localized sites to mediate a particular kind of modernity. I argue that Saarinen s engagement with technology and his laboratory-like working methods reconciled the contradictions between modern architecture and its blind spot, the airport terminal. This synthesis allowed the terminal building to transcend its utilitarian-technological nature as transportation infrastructure and led to its inclusion in the history of modern architecture as a building type that has its own history and parameters for design.
This study makes three contributions. It outlines the history of the airport terminal emphasizing buildings that could have easily found their place in the canon of modern architecture. It explains the reasons for their exclusion and suggests ways to reduce the canon s myopia towards variants of modernism. More broadly, this study contributes to our understanding of the historiography of modern architecture and its logic of including emergent buildings by acknowledging the airport terminal as an emblematic building type of the twentieth century.Susanna Santalan väitöskirja tarkastelee Eero Saarisen suunnittelemia lentokenttäterminaaleja suhteessa modernin arkkitehtuurin historiankirjoitukseen. Tutkimuksen lähtökohtana on havainto siitä, ettei lentokenttäterminaalia mainita modernin arkkitehtuurin historioissa, vaikka se tyypillisenä 1900-luvun uutena rakennustyyppinä kehittyi samaan aikaan kun moderni arkkitehtuuri institutionalisoitiin. Saarisen Trans World Airlines terminaali (1956-62) ja Dullesin kansainvälinen lentokenttä (1958-63) olivat ensimmäiset modernin arkkitehtuurin historiankirjoituksessa mainitut terminaalirakennukset. Tutkimuksissa ei oltu huomioitu lentokenttäterminaaleja aikaisemmin, koska niiden katsottiin olevan arkkitehtuurin sijaan osa infrastruktuuria. Lentokenttien edustama nykyaikaisuus ei myöskään tukenut historioitsijoiden päämääriä, sillä uuden rakennustyypin avulla ei pystytty osoittamaan, kuinka moderni muotokieli mullisti rakentamista. Tässä tutkimuksessa lentokenttäterminaalin arkkitehtuurihistoriaa käsitellään suhteessa sodan jälkeiseen arkkitehtuurikulttuuriin, sekä ilmailun ja teknologian historioihin, tukeutuen samalla tieteen ja teknologian tutkimuksen sekä historiankirjoituksen metodeihin. Teknologisesti edistyksellinen lentokenttäterminaali muodostaa eräänlaisen sokean pisteen arkkitehtuurihistoriassa. Sen jääminen modernismin kertomuksen ulkopuolelle kyseenalaistaa arkkitehtuurihistoriankirjoitusta hallinneen käsityksen nykyaikaisuudesta sekä uskomuksen teknologian ja arkkitehtuurin yhteneväisistä kehityskaarista.
Tutkimuksessa Saarisen toimistoa kuvaillaan uuden arkkitehtuurin laboratoriona. Arkkitehtitoimistojen tarkasteleminen verkostoituneina laboratorioina monipuolistaa käsitystä sodan jälkeisestä arkkitehtuurista, sillä modernismi määrittyy silloin paikallisten, modernin kokemusta tulkitsevien käytäntöjen kautta. Tutkimus osoittaa kuinka Saarisen kiinnostus teknologiaan sekä toimiston laboratoriomainen työskentelytapa lievensivät modernin arkkitehtuurin ja sen sokean pisteen, lentokenttäterminaalin, vastakkainasettelua. Tämän seurauksena lentokenttäterminaalia ei nähty vain liikenteen infrastruktuurina, vaan se huomioitiin historiankirjoituksessa rakennustyyppinä, jolla on oma historiansa ja suunnittelua määrittävät reunaehtonsa.
Santalan väitöskirja osallistuu modernismista käytyyn keskusteluun kolmella tavalla. Tutkimuksessa lentokenttäterminaalin historiaa kirjoitetaan korostaen rakennuksia, jotka olisi voitu vaivattomasti sisällyttää modernia arkkitehtuuria määrittävien, merkittävien rakennusten joukkoon. Samalla väitöskirja selventää syitä lentokenttäterminaalin näkymättömyyteen arkkitehtuurihistoriassa ja ehdottaa tapoja, joilla historiankirjoituksen yksiulotteisuutta uusien rakennustyyppien suhteen voitaisiin vähentää. Yleisemmällä tasolla tutkimus auttaa ymmärtämään modernin arkkitehtuurin historiografian rakentumiseen vaikuttavia tekijöitä tarkastelemalla lentokenttäterminaalia 1900-luvun ilmiömäisenä rakennustyyppinä. Määritelmällä on merkitystä esimerkiksi päätökselle Malmin lentokentän tulevaisuudesta. Tässä tutkimuksessa myös Malmin lentokenttä (Dag Englund ja Vera Rosendahl, 1937 38) luetaan osaksi lentokenttäterminaalien arkkitehtuurihistoriaa huomioimalla se harvinaisena, yhä käytössä säilyneenä 1930-luvun lentokenttänä
