Tutkielmassa on pyritty lainopillisella lähestymistavalla selvittämään, missä tilanteissa lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntäminen on rikosoikeudenkäynnissä mahdollista kokonaisuudessaan, ja milloin puolestaan todisteen näyttöarvoa alentaen. Tuomioistuin voi päättää lainvastaisesti hankitun todisteen osalta joko hyödyntää todistetta sen lainvastaisuudesta huolimatta, asettaa todisteen hyödyntämiskieltoon, taikka hyödyntää lainvastaisesti hankittua todistetta näyttöarvoltaan alennettuna.
Todistusoikeusuudistuksessa hyödyntämiskielto kirjattiin ensimmäistä kertaa lakiin (Laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta 732/2015, eli OK). OK 17:25.1-2:n mukaan kiduttamalla taikka itsekriminointisuojaa loukaten hankittua todistetta ei saa hyödyntää. OK 17:25.3 puolestaan sisältää hyödyntämisolettaman; lainvastaisesti hankittua todistetta saadaan hyödyntää, mikäli oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset muutoin täyttyvät. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännöstä on johdettavissa, että myös rikosprovokaatiolla hankittu näyttö sekä ilman avustajaa annettu todistajankertomus on asetettava hyödyntämiskieltoon. Ilman avustajaa annetun todistajankertomuksen osalta voidaan tosin poiketa, jos mahdollisuutta avustajan käyttöön ei ole voitu pakottavista syistä antaa.
Lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntäminen näyttöarvoltaan alennettuna - eli ”ei saa olla ainoa tai ratkaiseva näyttö” – perustuu EIT:n ratkaisukäytäntöön. Viime aikoina EIT:n ratkaisukäytäntö on kulkeutunut suuntaan, jossa lainvastaisesti hankittu todiste voi olla myös ainoa tai ratkaiseva näyttö oikeudenkäynnissä. Tämä kuitenkin edellyttää, että kontradiktorinen menettely vastakuulustelu- ja todisteiden kommentointioikeuksineen on toteutunut; että menettelyn kontradiktorisuuden puuttuessa käsillä on pätevä, hyväksyttävä syy; että todistelu voidaan katsoa riittävän luotettavaksi sekä yksittäisten seikkojen että kokonaisuuden kannalta; että poissaolevia todistajia on yritetty tavoittaa riittävän tehokkaasti; ja että kontradiktorisuuden puuttumista on kompensoitu riittävän tehokkailla toimilla.
Hyödyntämiskiellon asettamista pohdittaessa kysymys voidaan tiivistää yksityisen edun (syytetyn oikeusturva) ja julkisen edun (rikoksen selvittämisintressi rikosvastuun toteutumiseksi) väliseksi punninnaksi. Molemmat näkökohdat ovat hyvin tärkeitä, mutta kulloinkin käsiteltävänä olevasta tapauksesta riippuu, kumpi saa rikosprosessissa enemmän painoarvoa juuri siinä tapauksessa. Tapauskohtaisesti arvioituna toinen on siten painavampi toista
