Sisällissodan repimässä maassa on kaikki uhattuna

Kaukaisenkin sodan kauhut tulevat nykyajan tiedotusvälineiden myötä nopeasti kaikkien tietoisuuteen. Ehkä harvemmin tulee esiin, että ihmishenkien lisäksi sodassa menetetään aina myös korvaamattomia kulttuuriarvoja. Heinäkuussa 1997 tämän kirjoittaja osallistui joka toinen vuosi järjestettävään South Asian Archaeology - konferenssiin, joka tällä kertaa järjestettiin Roomassa. Konferenssin viimeisenä istuntopäivänä Afghanistanin arkeologisen viraston edesmenneen johtajan Chaibai Mustamandyn leski esitti järkyttävän vetoomuksen maansa tuhoutuvan historiallisen perinnön puolesta

Arkistoarkeologiaa:Oravaisensaaren Pöyköpellon rakennusjäänne

Tiivistelmä. Tutkielmani aiheena on Tornion Oravaisensaaren erään rakennusjäänteen tarkastelu niin sanotusti arkistoarkeologian näkökulmasta. Aikanaan isot kaivaukset ovat tutkimuksellisesti jääneet hieman kesken. Virallisia kaivausraportteja kaivauksilta ei ole ja tutkimuksellisesti aiheen käsittely on jäänyt muutamien artikkeleiden varaan sekä muutamiin Pro gradu -tutkielmiin, joissa on sivuttu myös Oravaisensaaren esineistöä, mutta rakenteita ei ole tutkittu aiemmin. Keskityin kaivaustenjohtajan Pentti Koivusen suurtuvaksi tulkitseman rakenteen ja sen lähialueen läpikäyntiin. Tehtäväni oli tutkia, millä tavalla näin jälkikäteen saatavilla oleva aineisto tukee Koivusen tulkintaa vai voidaanko esittää erilainen tulkinta pohjaten nykytutkimukseen ja omaan tulkintaani saatavilla olevien aineistojen perusteella. Aineistona minulla oli käytettävissä kaivausten karttoja, joista kahden ensimmäisen vuoden osalta päädyin käyttämään luonnoksia, jotka piirsin puhtaaksi, esineluettelot, paljon kuvia sekä kaivausten päiväkirjat. Osana tutkimustani pyrin myös selvittämään, mitä arkistomateriaali kertoo kaivauksista näin jälkikäteen kaivausraporttien puuttuessa ja mitä haasteita se luo. Lisäksi pyrin tarkastelemaan rakenteita suhteessa tehtyihin esinelöytöihin ja mitä nykytutkimus pystyy niiden osalta tarkentamaan. Kävin läpi kaivausten materiaalin lähdekriittisesti ja pyrin luomaan tarkemman kuvan rakenteista ja etsimään vastaavuuksia uudemman tutkimuksen valossa. Vertailumateriaalina minulla oli lähinnä Turun ja Tornion kaupunkien sekä Helsingin Vanhankaupungin kaivausten tuloksia. Esinetutkimuksen osalta pyrin läpikäymään uudempaa tutkimusta Oravaisensaaresta ja tarkentamaan, mitä se kertoo tutkimistani rakenteista. Lisäksi kävin läpi kursorisesti muutamia esineryhmiä ja kirjallisuuden avulla pyrin tarkentamaan niiden antamaa kuvaa. Kaivaukset on tehty aikana, jolloin kaupunki- ja historiallisen ajan kaivausten metodiikka on ollut vasta muotoutumassa, mikä näkyy myös lähdemateriaalissa ja erityisesti kerrosten erottamisessa toisistaan ja suhteista eri rakenteisiin. Jo 70-luvulla tehtyjen ja 1980 kaivausten välillä on iso ero, puhumattakaan nykypäivästä. Myös se, että on lähdetty lähtökohtaisesti etsimään keskiaikaa ja lapinvouti Niilo Oravaista, on mielestäni hieman värittänyt tulkintoja. Suurtuvan osalta esittäisin varovaisemman tulkinnan kuin aiemmin ja vaikka vanhimmat kerrokset voivat hyvinkin olla 1500-luvulta, vaikuttaisi rakenteet ajoittuvan paremminkin 1600-luvulle ja jopa 1700-luvulle. En myöskään puhuisi mistään suurtuvasta, vaan todennäköisemmin kyseessä on kuitenkin useampi huoneinen rakenne ja päällekkäisiä rakennuksia. Esineiden osalta tulin tulokseen, että vaikkei kaikkia löytöjä voi tarkasti asemoida rakenteisiin voidaan niiden kautta tarkemmalla rajauksella kuitenkin saada osviittaa ajoitukseen ja ainakin ne näyttäisivät tukevan rakenteista esittämääni ajoitusta. Paljon olisi silti vielä tehtävää. Rakenteita tulisi tarkastella kokonaisuutena ainakin Pöykön pellon osalta ja myös esinetutkimuksella olisi enemmän annettavaa tiukemmilla rajauksilla suhteessa rakenteisiin

Suomen keskiajan lasimaalaukset : hajonneina varastossa ja melkein ehjinä ikkunoissa

Tutkielma käsittelee Suomen keskiajan lasimaalauksia. Lähestymistapa on säilyneen materiaalin kautta, sillä lähteet vaikenevat maalauksista. Tutkimus perustuu myös kirjalliseen materiaaliin mm. kaivausraportteihin. Alue on keskiaikainen Turun hiippakunta. Tuon näkyväksi materiaalin historiallisen merkityksen ja kerrostumat kirkkotiloissa. Selvitän miten luonnontieteellinen menetelmä (pXRF) soveltuu uuden tiedon tuottamiseen lasimaalauksista. Keskeisimmät tutkimuskysymykset liittyvät ilmiön laajuuteen sekä ajoitukseen. Oleellisia tutkimusnäkökulmia ovat tilalliseen kontekstiin liittyvät kysymykset: millaisissa rakennuksissa lasimaalauksia on ollut, onko niitä ollut kaikissa rakennuksia ja miksi ne mahdollisesti puuttuvat osasta. Tutkimuksen läpi kulkeva teema on säilyneiden sekä hävinneiden problematiikka. Kuinka kattavia johtopäätöksiä voi tehdä vai onko kyse pikemminkin irtolöydöistä. Näistä kysymyksistä muodostuu sekä tausta että konteksti tutkimukselleni. Oletuksena on, että löytyneet palat ovat todiste rakennuksessa olleesta lasimaalauksesta. Löytyneiden palojen määrään vaikuttavat: kaivausten ajankohta, -alue ja toteutustapa. Vaikutus on itse kohteella ja sen valmiusasteella. Säilyneitä lasimaalauksia on 16 kappaletta. Lisäksi museoiden varastoissa on sadoittain maalijäämiä sisältäviä paloja sekä värillistä lasia. Käyn kohteet läpi alueittain ja analysoin tietojen avulla lasimaalausikkunoiden sijaintia ja laatua. Tuloksena on tarkentunut, että fragmentteja on 51 kohteesta yhteensä lähes 900 palaa. Ilmiö jatkuu koko keskiajan. Jaan maalaukset kolmeen sukupolveen. Ensimmäinen on n.1270–1420, toinen n. 1425–1490 ja viimeinen 1490–1560. Löytyneiden fragmenttien painottuminen on enemmänkin varhainen kuin myöhäiskeskiaikainen. Toinen tavoite on pXRF-menetelmän soveltuvuus. Pystyykö menetelmä erottelemaan lasin alkuaineet. Tuloksena on, että menetelmä erottelee raskaiden alkuaineiden avulla joitain fragmenttien alkuperään liittyviä elementtejä. Lasille menetelmä ei ole tarpeeksi tarkka, osoittamaan palojen kuulumisen samaan lasimaalaukseen. Tutkimukseni tuo lasimaalauksiin ja fragmentteihin uutta ja tarkentunutta tietoa. Tuloksena kohteiden määrä ja luonne sekä palojen määrät ovat tarkentuneet. Lisäksi tutkimus vahvistaa oletuksen siitä, että lasimaalaukset ovat kuuluneet osaksi kivikirkkojen rakentamisprosessin kokonaisuutta

Kalkkikiviastiat ja roomalaisajan juutalaisuus : Tutkimushistorian ja lähteiden kriittinen tarkastelu

Tässä tutkielmassa esittelen kalkkikiviastioiden ja roomalaisajan Palestiinan juutalaisuuden tutkimusta. Analysoin kalkkikiviastioihin käytettyjä arkeologisia ja kirjallisia lähteitä. Kalkkikiviastiat on yhdistetty tutkimuksessa vahvasti rituaalisen puhtauden harjoittamiseen. Tarkastelen kriittisesti lähteiden käyttöä tutkimushistorian eri vaiheissa. Ensin esittelen kalkkikiviastiat arkeologisina löytöinä, sen jälkeen käsittelen kirjallisia lähteitä ja lopuksi käyn läpi joitain tutkijoita ja heidän tutkimuksiaan. Roomalaisajan kalkkikiviastiat ovat materiaalin ja typologian puolesta hyvin ainutlaatuisia. Kyseisiä astioita on löytynyt nykyisen Israel-Palestiinan alueelta ja niiden käyttö on yleisesti ajoitettu noin 100eaa. – 150eaa. Kalkkikiviastioita on löydetty suuresta osasta roomalaisaikaista astutusta. Porrastetut laastilla päällystetyt altaat on yhdistetty kalkkikiviastioihin, ja niiden ajatellaan kertovat juutalaisesta asutuksesta. Jerusalemin vanhan kaupungin kaivausten yhteydessä valkoiset kalkkikiviastiat yhdistettiin vahvasti juutalaisuuteen ja rituaaliseen puhtauteen. Lähtökohta koko kalkkikiviastiatutkimukselle on ollut löytää vastaus materiaalisen kulttuurin kysymyksiin teksteistä. Usein tällainen lähestymistapa johtaa siihen, ettei tekstiaineistoa nähdä erillisenä lähteenä vaan sitä luetaan jo lähtökohtaisesti arkeologisen aineiston kautta. Sama ongelma nousee esille, jos ensin luetaan teksti ja sen jälkeen lähdetään etsimään tekstin historiallisuudelle perusteita arkeologiasta. Kalkkikiviastiat on alusta lähtien yhdistetty juutalaisuuteen, todennäköisesti niiden löytökontekstista johtuen. Käyttämäni tekstilähteet ovat hyvin eri ajoilta ja erilaisista konteksteista eikä niiden keskinäinen vertailu ole täysin mahdollista. Myöskään näin toisistaan irrallisten tekstien avulla on mahdoton luoda yhtenäistä kuvaa siitä, miten roomalaisaikana käytettiin kalkkikiviastioita

Lasten iän arviointi arkeologisessa luuaineistossa alahampaiden puhkeamisen perusteella:kahden menetelmän vertailu

Tiivistelmä. Tutkielmassani tutkin lasten iänmääritystä hampaiden ja niiden puhkeamisen perusteella käyttäen apuna kahta menetelmää sekä sitä, saadaanko näillä eri menetelmillä erilaiset tulokset. Toinen menetelmistä perustuu Douglas Ubelakerin kuvasarjaan, jossa on esitettynä kuvin hampaiden kehityksen ja puhkeamisen vaiheet. Toinen menetelmistä on uudempi ja siinä käytetään Atlas tietokoneohjelmaa. Suomessa ei ole tehty aiemmin vastaavaa menetelmien vertailua arkeologisten aineistojen yhteydessä. Aineistona tutkielmassani käytin lasten alaleukoja, jotka on kaivettu Oulun Tuomiokirkon kaivauksilta 1996 ja 2002, sekä Iin Haminan kaivauksilta 2009, yhteensä 68 alaleukaa. Valintaperusteena aineistolle oli se, että kaikissa alaleuoissa oli joko puhkeamassa olevia hampaita nähtävillä tai edes yksi hammas jäljellä. Tutkimuksessani ei varsinaisesti voi arvioida kumpi menetelmistä olisi tarkempi suomalaisessa arkeologisessa aineistossa, koska oikeat iät eivät ole tiedossa. Pääsääntöisesti Atlas arvioi aineistoa vanhemmaksi verrattuna Ubelakeriin. Ubelakerin menetelmällä saa nuoremmistakin yksilöistä tehtyä hyvin arvioinnin. Kahden menetelmän käyttö täydentää toisiaan ja auttaa näkemään kokonaisuutta, jos toisen menetelmän kohdalla olisi arvioinnissa epäröintiä

Voimavara vai uhka? : Yleisön ja asiantuntijan kohtaaminen yleisökaivauksella

Yleisökaivaukset ovat ilmiö, jossa arkeologiselle kaivaukselle otetaan tavallisia ihmisiä mukaan tieteelliseen tutkimukseen. Yleisökaivaukset ovat suosittuja, mutta ne jakavat arkeologian ammattilaisten mielipiteitä. Yleisökaivaus on osa julkisen arkeologian tutkimuskenttää, joka on vasta tulossa osaksi Suomessa tehtyä arkeologista tutkimusta. Yleisökaivaus on kasvatustieteen kannalta katsottuna oppimistapahtuma. Arkeologinen kaivaus voidaankin nähdä oppimisympäristönä, jos sinne on rakennettu oppimista tukevia didaktisia elementtejä. Oppimisympäristön ihanteen mukaan arkeologinen kaivaus on hyvä oppimisympäristö, koska siellä oppija voi nähdä asiantuntijan ratkaisevan ongelmia aidossa tilanteessa. Tässä tutkimuksessa yleisökaivauksia tarkastellaankin sekä yleisön eli oppijan että arkeologian asiantuntijan näkökulmasta. Yleisön näkökulmaa ja kokemusta kaivauksella tarkastellaan Espoon Mankbyn keskiaikaisen kylätontin yleisökaivauskursseilla vuosina 2008 ja 2009 kerättyjen aineistojen kautta. Arkeologian ammattilaisten näkökulmaa ei voinut tarkastella Mankbyn kaivauksilla töissä olleen henkilökunnan kautta vastaajien pienen määrän ja tunnistettavuuteen liittyvien ongelmien takia. Arkeologian ammattilaisilta kerättiinkin internet-lomakkeella kysely, johon saivat vastata kaikki arkeologit, jotka kysely tavoitti. Molemmat aineistot analysoitiin laadullisen tutkimuksen menetelmin. Yleisökaivajien kokemus näyttää aineiston valossa olevan hyvin positiivinen. Monelle arkeologiselle kaivaukselle osallistuminen on ollut elämys. Yleisökaivaus lisää vastaajien kokemuksen mukaan heidän tietoaan arkeologiasta ja paikallishistoriasta. Joissakin vastauksissa kuitenkin näkyy, että toimiminen arkeologian asiantuntijoiden kanssa saattaa olla vaikeaa. Arkeologit taas ovat kyselyn perusteella jakaantuneet kahteen ryhmään. Toisella puolella ovat yleisön kanssa läheisesti tekemisissä olevat tutkimusavustajat ja toisella puolella kaivaustenjohtajat. Tutkimusavustajille yleisön huolehtiminen oman työn ohella on aikaa vievä velvollisuus, johon ei välttämättä ole kokemusta eikä koulutustakaan. Kaivaustenjohtajat taas näkevät yleisökaivaukset laajemmin, esimerkiksi rahoitukseen liittyvänä tekijänä ja yhteiskunnallisesti merkittävänä toimintana. Kaikille arkeologeille yhteistä on kuitenkin se, että oman alan tilasta kannetaan huolta ja yleisesti ottaen arkeologian popularisointi nähdään tärkeänä. Arkeologia onkin osa yhteiskuntaa ja yleisöarkeologian ihanteiden mukaan yleisön kanssa on käytävä monensuuntaista kommunikaatiota yleisölähtöisesti. Kulttuuriperintökasvatuksen kautta voimme lisätä yleisön tietoisuutta arkeologiasta ja kulttuuriperinnöstä sekä nostaa arkeologian alan arvostusta. Tämä vaatii kuitenkin asenneilmapiirin muutosta ja aivan uudenlaisen ajattelutavan omaksumista