Bhakti and Christian Faith according to Rudolf Otto (1869-1937)

This study is obliged to the "Marburg School of the Science of Religions" (R. Otto, H. Frick, K. Goldammer, E. Benz). The methodological concept follows the comparison of religions, as it is classically demonstrated by R. Otto in his work about "West-östliche Mystik"[1] concern-ing the contrasting of Shankara and Meister Eckhart. That the comparison of the figures of the masters which is practised in this school may yield good results is also proved by G. Mensching, Otto's disciple in Bonn, in his book on "Buddha und Christus - ein Vergleich"[2] and H. Frick, Otto's successor on the Marburg chair in Systematic Theology, in his early trea-tise upon "Ghazalis Selbstbiographie. Ein Vergleich mit Augustins Konfessionen"[3][4]. Spe-cial emphasis should be given to the attempt of F. Heiler who as early as in 1918 contrasts Buddha as a "master of contemplation" to Jesus as a "master of prayer" in his work "Die bud-dhistische Versenkung"[5]. All the mentioned attempts are based on the eminent enquiries in the field of the common history of religions and the psychology of religion as R. Otto's "Das Heilige" [6] and F. Heiler's "Das Gebet"[7]. Worth mentioning is also the comprehensive study of the Marburg church historian and distinguished authority of the Asian religious world, E. Benz, about "Die Vision"[8]. Benz, also a disciple of R. Otto, was a famous re-searcher of mysticism and spiritualism as well (Joachim of Floris, J. Böhme, E. Swedenborg). ..

The Underlying Event in Herwig++

We review the modelling of multiple interactions in the event generator Herwig++ and study implications of recent tuning efforts to LHC data. A crucial ingredient to a successful description of minimum-bias and underlying-event observables is a model for colour reconnection. Improvements to this model, inspired by statistical physics, are presented.Comment: 4 pages, 3 figures. Contribution to the DIS 2012 proceeding

Friedrich Heiler und Indien

Von F. Max Müller (1823-1900), dem englischen, deutschgebürtigen Religionsforscher und Herausgeber der "Sacred Books of the East", den Friedrich Heiler sehr verehrte, wird erzählt, er habe fast täglich das Bild der heiligen Stadt Benares auf seiner Tabaksdose meditiert. Nach Indien gefahren sei er aber nie, um sich nicht der häßlichen Alltagswirklichkeit des Subkontinents auszusetzen. Heiler dagegen war in Indien, und zwar während seiner achtmonatigen Ostasienreise (1958/59). Hier soll aber nicht Heilers Begegnung mit dem "Wunderland" Indien, in dessen Bann so viele Indienfahrer in diesem Jahrhundert (wie z.B. W. Bonsels, Hermann Hesse u.a.) standen, geschildert werden. Im Mittelpunkt wird vielmehr Heilers Bild der Indischen Religion stehen, mit der er sich in zahlreichen Untersuchungen auseinandergesetzt hat. Heiler gebraucht übrigens stets den Plural für die Religion des Subkontinents. "Indische Religionen und Buddhismus" war eine seiner Lieblingsvorlesungen. Während er 45 Minuten lang seinen Text vortrug, pflegte er mehrmals die Tafel mit Sanskritwörtern vollzuschreiben, sicher ein besonderes Merkmal des Heilerschen Forschungsansatzes: Fremde Religion erschloß sich ihm über Texte, d.h. über Sprache. Der gelernte Orientalist, der neben Sanskrit, Pali und Arabisch auch Hethitisch, Avestisch, Ägyptisch, Koptisch u.a. beherrschte, hat im Gegensatz zu Rudolf Otto keine Originaltexte übersetzt und im Druck herausgebracht. Aber er war ein intimer Kenner der entsprechenden Quellentexte, die er in Einzeluntersuchungen wie im Überblick dargestellt hat, z.B. in dem (mit anderen Forschern verfaßten) bekannten Werk "Die Religionen der Menschheit in Vergangenheit und Gegenwart" [1], wo er die "Indischen Religionen" wie folgt unterteilt: "Die vedische Religion", "Die Religion der priesterlichen Ritualtexte", "Die Erlösungsmystik der Upanishaden", "Die Übungsmystik des Yoga", "Die Erlösungslehre des Samkya", "Die heterodoxen Erlösungsgemeinschaften (A. Der Jainismus; B. Der Buddhismus)", "Die nachbuddhistischen Religionen Indiens (Der Hinduismus)". ..

Ammonifikaatio ja DNRA (dissimilatorinen nitraatin pelkistys ammoniumiksi) Varsinaisella Itämerellä

Typpi on perustuotantoa rajoittava ravinne lähes koko Itämerellä. Typen kierto perustuu mikrobien välittämiin hapetus-pelkistysreaktioihin, joissa typpeä muunnetaan erilaisiin muotoihin. Ammonifikaatiossa mikrobit mineralisoivat liuennutta tai partikulaarista orgaanista typpeä ammoniumiksi ja DNRA- prosessissa (dissimilatorinen nitraatin pelkistys ammoniumiksi)mikrobit pelkistävät nitraattia ammoniumiksi. Ammonium on biologisesti kaikkein käyttökelpoisin typen muoto ja siksi sen pitoisuudet ovat vesipatsaassa yleensä hyvin pieniä. Mikrobiprosessien mittaamiseksi myös pienten ammoniumpitoisuuksien määrittäminen on tärkeää. Pro gradu-tutkielmassa määritettiin DNRA:n ja ammonifikaation prosessinopeuksia Varsinaisen Itämeren vesipatsaassa hyödyntämällä stabiili-isotooppitekniikkaa. Tutkimuksen edellytyksenä oli selvittää kokeellisesti alin luotettava määritysraja ammoniumin 15N-pitoisuudelle. Menetelmäkehitystä varten valmistettiin koesarjoja ultrapuhtaasta vedestä ja tunnetun 15N:14N -suhteen omaavista ammoniumkloridijauheista. Minimimääritysrajakokeessa etsittiin eri ammoniumin ainemääriä sisältävän koesarjan avulla massaspektrometrisen analyysin tarvittava alin ammoniumin ainemäärä. Minimimääritysrajan alapuolelle pyrittiin pääsemään tekemällä kantoliuoskoe. Kantoliuoskokeessa valmistettiin eri ammoniumin ainemääriä (0,5 atom. %) sisältävä koesarja, joiden ammoniumin ainemäärää kasvatettiin lisäämällä näyteliuoksiin kantoliuosta, jonka määrä ja isotooppisuhteet tunnettiin. Kantoliuoslisäysten jälkeen näytteet analysoitiin massaspektrometrillä ja tuloksista seurattiin 15N:14N – suhteen muutosta eri laimennoksissa. Pienin luotettavasti määritetty ammoniumin ainemäärä oli 0,5 µmol. Kantoliuoskokeilla ei onnistuttu optimoimaan määritysrajaa pienemmäksi, eikä menetelmää siten hyödynnetty vesinäytteiden DNRA- ja ammonifikaatiomittauksissa. DNRA- ja ammonifikaatiomittauksia varten kerättiin vesinäytteitä Varsinaiselta Itämereltä neljältä eri näytteenottoasemalta (Läntisen Gotlannin, Itäisen Gotlannin , Fårön ja Landsortin syvänteet) toukokuussa 2011. Lisäksi Itäiseltä Gotlannin syvänteeltä otettiin vesinäytteet DNRA- ja ammonifikaatiomittauksia varten myös heinäkuussa 2011. Vesinäytteitä rikastettiin 15N- ammoniumilla siten, että näytteiden 15N- pitoisuudeksi saatiin 5 µM. Näytteitä inkuboitiin 24 tuntia in situ- olosuhteissa. Inkuboinnin jälkeen näytteistä mitattiin 15N- leima ammonium diffuusio- menetelmällä. Tuloksista laskettiin DNRA- potentiaalit sekä ammonifikaation in situ- prosessinopeudet. Keväällä mitatut ammonifikaation in situ- prosessinopeudet olivat matalia (0,36- 8,35 nM d-1). Tuloksia saattoi selittää se, ettei kesäisen perustuotannon tuottama partikulaarinen orgaaninen typpi ollut vielä ammonifioijien käytettävissä. Eri asemilta mitatuissa prosessinopeuksissa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Tutkittujen ympäristömuuttujien ja ammonifikaation prosessinopeuksien välillä ei havaittu korrelaatiota. DNRA- potentiaalituloksia saatiin vain toukokuussa Läntiseltä Gotlannin syvänteeltä ja heinäkuussa Itäiseltä Gotlannin syvänteeltä kerätyistä näytteistä. Läntiseltä Gotlannin syvänteeltä mitattu DNRA- potentiaalinopeus (1,14 nM d-1) oli lähes nelinkertainen heinäkuussa Itäiseltä Gotlannin syvänteeltä mitattuun DNRA- potentiaaliin (0,38 nM d-1) nähden. Ammonifikaation merkitys Itämerellä on todennäköisesti pienempi ulapalla kuin estuaareissa, joissa suuri orgaanisen aineksen kuormitus tuo jatkuvasti substraatteja ammonifikaatiolle. Keväisen piileväkukinnan nopeasta sedimentoitumisesta johtuen saattavat ammonifikaation prosessinopeudet Itämerellä keväisin olla suurempia sedimenteissä kuin vesipatsaassa. Itämeren erityispiirteet, kuten alhainen suolapitoisuus todennäköisesti inhiboi vesipatsaan DNRA:n esiintymistä, jonka seurauksena mitatut DNRA- nopeudet jäivät mataliksi. DNRA: n kanssa nitraatista kilpailevan kemolitoautotrofisen denitrifikaation on sen sijaan havaittu olevan pääasiallinen typpeä pelkistävä prosessi Varsinaisella Itämerellä

Blue carbon stocks in Baltic Sea eelgrass (Zostera marina) meadows

Although seagrasses cover only a minor fraction of the ocean seafloor, their carbon sink capacity accounts for nearly one-fifth of the total oceanic carbon burial and thus play a critical structural and functional role in many coastal ecosystems. We sampled 10 eelgrass (<i>Zostera marina</i>) meadows in Finland and 10 in Denmark to explore seagrass carbon stocks (C_org stock) and carbon accumulation rates (C_org accumulation) in the Baltic Sea area. The study sites represent a gradient from sheltered to exposed locations in both regions to reflect expected minimum and maximum stocks and accumulation. The C_org stock integrated over the top 25 cm of the sediment averaged 627 g C m⁻² in Finland, while in Denmark the average C_org stock was over 6 times higher (4324 g C m⁻²). A conservative estimate of the total organic carbon pool in the regions ranged between 6.98 and 44.9 t C ha⁻¹. Our results suggest that the Finnish eelgrass meadows are minor carbon sinks compared to the Danish meadows, and that majority of the C_org produced in the Finnish meadows is exported. Our analysis further showed that &gt; 40 % of the variation in the C_org stocks was explained by sediment characteristics, i.e. dry density, porosity and silt content. In addition, our analysis show that the root : shoot ratio of <i>Z. marina</i> explained &gt; 12 % and the contribution of <i>Z. marina</i> detritus to the sediment surface C_org pool explained &gt; 10 % of the variation in the C_org stocks. The mean monetary value for the present carbon storage and carbon sink capacity of eelgrass meadows in Finland and Denmark, were 281 and 1809 EUR ha⁻¹, respectively. For a more comprehensive picture of seagrass carbon storage capacity, we conclude that future blue carbon studies should, in a more integrative way, investigate the interactions between sediment biogeochemistry, seascape structure, plant species architecture and the hydrodynamic regime

Explorer 14 Magnetron Sputterer (PVD-05) Standard Operating Procedure

Standard Operating Procedure for the Explorer 14 Magnetron Sputterer (PVD-05) located at the Quattrone Nanofabrication Facility within the Singh Center for Nanotechnology at the University of Pennsylvaniahttps://repository.upenn.edu/scn_sop/1025/thumbnail.jp

Lesker PVD75 E-beam/Thermal Evaporator (PVD-02) Standard Operating Procedure

Standard Operating Procedure for the Lesker PVD75 E-beam/Thermal Evaporator (PVD-02) located at the Quattrone Nanofabrication Facility within the Singh Center for Nanotechnology at the University of Pennsylvaniahttps://repository.upenn.edu/scn_sop/1027/thumbnail.jp