The Appreciative Heart: The Psychophysiology of Positive Emotions and Optimal Functioning

This monograph is an overview of Institute of HeartMath's research on the physiological correlates of positive emotions and the science underlying two core HeartMath techniques which supports Heart-Based Living. The heart's connection with love and other positive emotions has survived throughout millennia and across many diverse cultures. New empirical research is providing scientific validation for this age-old association. This 21-page monograph offers a comprehensive understanding of the Institute of HeartMath's cutting-edge research exploring the heart's central role in emotional experience. Described in detail is physiological coherence, a distinct mode of physiological functioning, which is generated during sustained positive emotions and linked with beneficial health and performance-related outcomes. The monograph also provides steps and applications of two HeartMath techniques, Freeze-Frame(R) and Heart Lock-In(R), which engage the heart to help transform stress and produce sustained states of coherence. Data from outcome studies are presented, which suggest that these techniques facilitate a beneficial repatterning process at the mental, emotional and physiological levels

‘What would happen if I said “Yes”?’ : Measuring the immediate and long-term impact of improvisation training on student teachers’ subjective, neuroendocrine and psychophysiological responses

Improvisation is commonly understood as a performance or creating something without preparation. As an art form, improvised theatrical plays are created spontaneously on stage without a script. As an applied form of theatre, improvisation has been utilised in fields requiring collaboration and a tolerance for uncertainty, such as in the business and education sectors. This dissertation contributes to the literature in educational research by investigating applied improvisation as a tool to promote student teachers’ interpersonal competence. Applied improvisation enables individuals to explore and practise teaching-related encounters in a fictional and psychologically safe context. Psychological safety is particularly important when practising challenging interactions. Despite the fictionality of the context, bodily experiences during improvisations may promote experiential learning. The research summarised in this dissertation was guided by two primary research questions. First, I asked whether improvisation training influenced student teachers’ interpersonal competence and social stress. Student teachers (n = 19) participated in a 7-week (17.5-h) improvisation intervention, comprising the fundamentals of theatre improvisation and status expression (verbal and nonverbal behaviours indicating the social dominance of a person). The impact of the intervention was measured using subjective self-reports (interpersonal confidence, i.e., belief regarding one’s capability related to effective social interactions, self-esteem and experienced stress) and a large array of physiological measurements (heart rate, heart rate variability, skin conductance, facial muscle activity, frontal electroencephalogram (EEG) alpha asymmetry and stress hormone cortisol). Self-reports, physiological measurements and Trier Social Stress Tests (TSST; including public speaking) were performed before and after the improvisation intervention. An improvisation course was arranged for the control group (n = 20) following the intervention study. One year later, the long-term effects of improvisation training on self-reported interpersonal confidence were measured in a follow-up study. Second, I asked how real versus fictional social rejections impact experienced stress and psychophysiological responses. Student teachers (n = 39) participated in an experiment including both real (interview) and fictional (improvisation exercises) dyadic interactions. In the real condition, student teachers were unaware that the interviewer was an actor trained to include subtle social rejections during the interview by using three types of social rejections: devaluing, interrupting and nonverbal rejections. In the fictional condition, student teachers were informed in advance which social rejection type would be used during a later improvisation exercise. Experienced stress and psychophysiological reactivity during social rejections were measured under both experimental conditions. Following an improvisation intervention, interpersonal confidence and its components of performance confidence and a tolerance for failure increased relative to controls, whilst one year later the improved performance confidence persisted. Furthermore, a heterogeneous treatment effect was found. Those with the lowest pretest interpersonal confidence score benefited most from the improvisation intervention. No between-group differences in self-esteem were observed. Psychological and physiological indications of relief from performance-related stress were also observed following improvisation training. In addition, interpersonal confidence moderated self-reported and cardiovascular stress responses. Thus, interpersonal confidence may be worth controlling for in future research which examines the effects of interventions aimed at relieving social stress. The results also support the notion that repetition may also diminish performance-related stress, since the control group exhibited decreases in cardiovascular stress during some of the test conditions. The primary finding regarding the second research question emerged through the absence of any systematic attenuation of the psychophysiological reactivity to fictional versus real-world social rejections. In other words, although student teachers knew that improvised social rejections were fictional, their psychophysiological responses during improvisation remained relatively similar and associated with those of real-world rejections. It appears as though personal relevance and engagement during improvisation explain the relatively similar bodily responses. This result suggests that interpersonal encounters can be realistically modelled through applied improvisation. In this dissertation research, I also produced a validated self-report measure, the Interpersonal Confidence Questionnaire (ICQ), to evaluate the impact of social interaction training relying on applied improvisation. Using an additional dataset (n = 208), I validated the questionnaire and examined the impact of improvisation training on a larger sample. A confirmatory factor analysis identified six factors—performance confidence, flexibility, listening skills, a tolerance for failure, collaboration motivation and presence—that contribute to interpersonal confidence. Thus, the ICQ appeared valid and reliable as a self-report measure of interpersonal confidence. In summary, the findings from this research indicate that a relatively brief improvisation intervention promotes interpersonal confidence, specifically amongst those with low interpersonal confidence. Furthermore, improvisation training serves as an intervention against performance anxiety and generates long-term improvements to performance confidence. This dissertation provides a theoretical framework and empirical support for the application of improvisation as a tool to develop interpersonal competence skills, particularly within professions requiring face-to-face interactions. Regardless of the fictionality of the improvisational context, genuine emotions and experiences may emerge, serving as experiential learning experiences. The significance of these findings may extend to theatre-based practices and drama education in general, which rely on holistic action and personal engagement in fictional contexts. The findings agree with previous research, suggesting that including the improvisation method in teacher education curricula can enhance student teachers’ interpersonal competence as well as their skills related to sensitive and responsive teaching. Finally, this dissertation contributes to social neuroscience by recommending an ecologically valid experimental design wherein naturally unfolding social interactions can be achieved using improvisation techniques. Keywords: experiential learning, fictionality, improvisation, interpersonal confidence, intervention, psychophysiology, social interaction, social rejection, social stress, teacher education, theatre-based practicesImprovisaatiolla tarkoitetaan yleisesti esiintymistä tai toimintaa, jota ei suunnitella etukäteen. Teatterissa improvisoidut näytelmät syntyvät näyttämöllä spontaanisti ilman käsikirjoitusta. Soveltava teatteri hyödyntää improvisaatiota aloilla, joissa tarvitaan yhteistyötä ja epävarmuuden sietokykyä, kuten liike-elämässä ja koulutuksessa. Tämä väitöstyö tarkastelee teatterilähtöistä improvisaatiomenetelmää opettajakoulutuksen kontekstissa. Käyttämällä improvisaatiota soveltavan teatterin muotona on mahdollista tutkia ja harjoitella vuorovaikutukseen liittyviä kohtaamisia kuvitteellisessa ja psykologisesti turvallisessa ympäristössä. Psykologinen turvallisuus on erityisen tärkeää, kun harjoitellaan haastavissa vuorovaikutustilanteissa toimimista. Ympäristön fiktiivisyydestä, eli kuvitteellisuudesta, huolimatta improvisaatioharjoittelu tarjoaa kehollisia kokemuksia, jotka voivat edistää kokemuksellista oppimista. Väitöstutkimuksen ensimmäisenä tavoitteena oli selvittää improvisaatioharjoittelun vaikutuksia opettajaopiskelijoiden vuorovaikutusosaamiseen ja sosiaaliseen stressiin. Opettajaopiskelijoille (N = 19) järjestettiin 7 viikon (17,5 h) interventio, jossa harjoiteltiin improvisaation perusteita ja statusilmaisua, eli sanallista ja sanatonta ilmaisua liittyen valta-asemaan vuorovaikutuksessa. Intervention vaikutuksia kartoitettiin itsearviointien (vuorovaikutusvarmuus, itsetunto ja koettu stressi) kautta ja kehollisia vaikutuksia mittaamalla opettajaopiskelijoiden kehollisia vasteita (syke, sykevälivaihtelu, ihon sähkönjohtavuus, kasvolihasten aktivaatio, aivosähkökäyrä ja stressihormoni kortisoli). Fysiologiset mittaukset, Trierin sosiaalisen stressin testit (mm. julkinen puhe) sekä itsearvioinnit suoritettiin ennen improvisaatiointerventiota ja sen jälkeen. Kontrolliryhmälle (N = 20) järjestettiin improvisaatiokurssi loppumittausten jälkeen. Vuorovaikutusvarmuutta mitattiin viivästetyllä kyselyllä vielä vuoden kuluttua interventiosta. Väitöstutkimuksen toinen tavoite oli syventää ymmärrystä siitä, miten tietoisuus tilanteen fiktiivisyydestä vaikuttaa kokemukseen vertaamalla aidon ja fiktiivisen vuorovaikutustilanteen kehollisia vasteita. Opettajaopiskelijat (N = 39) osallistuivat kokeeseen, joka sisälsi sekä aidon (haastattelu) että fiktiivisen (improvisaatioharjoittelu) vuorovaikutustilanteen. Aidossa tilanteessa opettajaopiskelijat eivät tienneet, että haastattelijan tehtävänä oli epäsuorasti torjua opiskelijoiden vastauksia vähättelemällä, keskeyttämällä ja sanattomalla torjunnalla. Fiktiivisessä tilanteessa opettajaopiskelijoille kerrottiin etukäteen mitä em. torjuntatapaa improvisaatioharjoituksessa käytetään. Molemmissa koetilanteissa mitattiin koettua stressiä ja kehollisia vasteita epäsuorien sosiaalisten torjuntojen aikana. Improvisaatioharjoittelu lisäsi osallistujien vuorovaikutusvarmuutta sekä sen osatekijöitä esiintymisvarmuutta ja epäonnistumisen sietokykyä, kun tuloksia verrattiin kontrolliryhmään. Vuoden kuluttua interventiosta esiintymisvarmuus säilyi korkeammalla tasolla kontrolliryhmään verrattuna. Tulosten mukaan improvisaatioharjoittelusta oli hyötyä erityisesti epävarmimmille opettajaopiskelijoille, joilla vuorovaikutus- ja esiintymisvarmuus kasvoi eniten. Itsetunnossa ei havaittu eroa interventio- ja kontrolliryhmien välillä. Sykevälivaihtelu ja kasvolihasten aktivaatio osoittivat, että improvisaatiokurssilaiset olivat rentoutuneempia esiintymisvuoroa odottaessa kuin kontrolliryhmä. Sykevälivaihtelun ja koetun stressin mukaan epävarmimpien kurssilaisten stressitaso laski enemmän kuin varmempien. Tulokset tukevat myös käsitystä, että toistoharjoittelu voi lieventää esiintymiseen liittyvää stressiä, koska myös kontrolliryhmässä stressivasteet laskivat osassa esiintymistilanteita. Väitöstutkimuksen keskeinen löydös vertailtaessa aitoja ja fiktiivisiä vuorovaikutustilanteita oli se, että improvisoitujen ja aitojen sosiaalisten torjuntojen keholliset vasteet eivät systemaattisesti eronneet toisistaan. Toisin sanoen, vaikka opettajaopiskelijat tiesivät, että improvisoidut sosiaaliset torjunnat olivat fiktiivisiä, keholliset vasteet olivat samankaltaisia kuin vastaavassa aidossa tilanteessa. Tulokset viittaavat siihen, että sosiaalisia vuorovaikutustilanteita voidaan mallintaa realistisesti teatterilähtöisen improvisaation keinoin. Väitöstyö tuotti myös validoidun vuorovaikutusvarmuuden itsearviointimittarin improvisaatiopohjaisten vuorovaikutuskoulutusten vaikutusten arviointiin. Itsearviointimittarin validoinnissa käytettiin konfirmatorista faktorianalyysia ja laajempaa kyselyaineistoa (N = 208). Faktorianalyysi osoitti, että vuorovaikutusvarmuuteen sisältyy kuusi osa-aluetta: esiintymisvarmuus, joustavuus, kuunteleminen, epäonnistumisen sietokyky, yhteistyömotivaatio ja läsnäolo. Tulosten mukaan mittari on myös luotettava vuorovaikutusvarmuuden itsearvioinnin väline. Tutkimustulosten mukaan jo suhteellisen lyhyt improvisaatioharjoittelu voi lisätä erityisesti epävarmojen henkilöiden vuorovaikutusvarmuutta sekä lieventää esiintymisjännitystä. Esiintymisvarmuuden osalta positiiviset vaikutukset olivat pitkäaikaisia. Väitöstyö tuottaa myös uutta, empiiristä tietoa improvisaatioharjoittelun kehollisista vaikutuksista. Tulosten merkitystä voidaan ulottaa myös muille soveltavan teatterin alueille, joissa teatterilähtöisillä menetelmillä pyritään tuottamaan elämyksellisiä oppimiskokemuksia ja kokemuksellista oppimista. Väitöstutkimus luo teoreettista pohjaa sovelletun improvisaation käyttämiselle laajemminkin työelämän ja arkipäivän vuorovaikutustilanteiden mallintamiseen. Löydökset vahvistavat aikaisempia kansainvälisiä tutkimustuloksia, joiden mukaan improvisaatio opettajankoulutuksen osana lisäisi opettajan vuorovaikutuskompetenssia sekä opetuksen sensitiivisyyttä ja vuorovaikutteisuutta. Poikkitieteellinen väitöstyö osoitti myös käytännön suuntaviivoja improvisaation ja neurotieteen yhdistämiselle vuorovaikutuksen kokeellisessa tutkimuksessa. Avainsanat: fiktiivisyys, improvisaatio, interventio, kokemuksellinen oppiminen, opettajakoulutus, psykofysiologia, sosiaalinen stressi, sosiaalinen torjunta, teatterilähtöiset menetelmät, vuorovaikutus, vuorovaikutusvarmuu

Effects of Improvisation Training on Student Teachers’ Behavioral, Neuroendocrine, and Psychophysiological Responses during the Trier Social Stress Test

Objectives Teaching involves multiple performance situations, potentially causing psychosocial stress. Since the theater-based improvisation method is associated with diminished social stress, we investigated whether improvisation lessened student teachers’ stress responses using the Trier Social Stress Test (TSST; preparatory phase, public speech, and math task). Moreover, we studied the influence of interpersonal confidence (IC) – the belief regarding one’s capability related to effective social interactions – on stress responses. Methods The intervention group (n = 19) received a 7-week (17.5 h) improvisation training, preceded and followed by the TSST. We evaluated experienced stress using a self-report scale, while physiological stress was assessed before (silent 30-s waiting period) and during the TSST tasks using cardiovascular measures (heart rate, heart rate variability [HRV]), electrodermal activation, facial electromyography (f-EMG), and EEG asymmetry. Hypothalamus-pituitary-adrenal (HPA-axis) reactivity was assessed through repeated salivary cortisol sampling. Results Compared to the control group (n = 16), the intervention group exhibited less f-EMG activity before a public speech and higher HRV before the math task. The low IC intervention subgroup reported significantly less stress during the math task. The controls showed a decreased heart rate before the math task, and controls with a low IC exhibited higher HRV during the speech. Self-reported stress and cortisol levels were positively correlated during the post-TSST preparatory phase. Conclusions These findings suggest that improvisation training might diminish stress levels, specifically before a performance. In addition, interpersonal confidence appears to reduce stress responses. The decreased stress responses in the control group suggest adaptation through repetition. Keywords: Improvisation; Anticipatory anxiety; Interpersonal confidence; Psychophysiology; Teacher education; Trier Social Stress TestPeer reviewe

Research on the Affective Mechanism of Authorized Leaders' Influence on the Innovation Performance of Knowledge Workers

In this paper, we have collected and processed 233 effective data of paired survey questionnaires for knowledge workers and their supervisors, and empirically studied the affective mechanism of authorized leaders' influence on the innovative performance of knowledge workers. The results show that authorized leadership can positively influence the positive emotion of knowledge workers; it has negative influence on the knowledge worker's negative emotion, and ultimately affects the knowledge worker's innovation performance. Meanwhile, the Leader-Member eXchange (LMX) plays a positive role in the positive relationship between the authorized leadership and the knowledge worker. It plays a negative moderating role in the negative affective relationship between the authorized leadership and the knowledge worker. On this basis, this paper posits that leaders need to manage the innovative behavior of knowledge workers by implementing the authoritative leadership style; meanwhile, the authorized leaders should have more and better communication and interaction with the knowledge workers, which will effectively promote the positive emotion of the knowledge workers by authorized leadership style. And also, to further on dissolve their negative emotion, and finally improve the knowledge-oriented staff's innovative performance, in order to give full play to the knowledge of staff in the role of enterprise innovation. Keywords: Authorized leaders; Knowledge workers; Innovative performance; Trust mechanism