Operational Closure and Self-Referentiality. Hume's Theory of Causal Inference from the Standpoint of Second-Order Cybernetics

This article deals with the problem of how operationally closed systems can construct a reality and get therefore their bearings in the world, but rather than looking for new theoretical solutions it suggests to go back to the empirical philosophical tradition of the first modernity, in order to find some of the roots of a really modern solution to such a problem. Following a suggestion of both the leaders of first- and second-order cybernetics Alfred N. Wiener and Heinz von Foerster, this article re-frames David Hume’s theory of causal inference in order to verify the basic assumption that not only Hume anticipated second-order cybernetics in interesting ways, but we can also use Hume and second-order cybernetics to inform each other leading to a better understanding of both. Starting from the statement according which the problem of causality represents “one of the most sublime question in philosophy”, the article goes deeply inside the problem of causality in order to argue that the new epistemological deal has to be conceived of as a process of internalization of cognitive facts. This path of search leads to cast new light on the paramount concept of sign, conceived of as the possibility that certain environmental events or data again set off the self-reference of a cognitive system, which thus switches from memory to expectation. Aim of this article is finally to show that the main results of a interdisciplinary theory of cognition such as second-order cybernetics are particularly congruent with the speculations of the Scottish philosopher and that Hume’s reflections still have at the same time an extraordinary relevance regarding the most advanced elaboration of the main epistemological problems

Metaphysics of normativity

This work represents an interdisciplinary attempt at the development of a-- scientific theory of norms and normativity. Normativity, understood in its most general interpretation as value determinations and prescriptions, has traditionally been troublesome to account by science and difficult to “place” within a scientific worldview. Such an accomplishment is attempted by the joining in conversation of two bodies of literature. The first of these is Steve Fuller’s naturalist epistemology and the second corresponds to the situated study of cognition, along with the epistemologies that have resulted from their findings. These two bodies of literature constitute the most radically naturalist attempts at developing a viable frame of epistemological and/or normative reference within their respective fields

The Democracy of Objects

xii, 349 p. Libro ElectrónicoEl efecto del método empírico en la metafísica es grave y persistente para el tratamiento de las mentes finitas como uno de las muchas formas de la existencia finita, que no tienen privilegio por encima ellos, excepto tal como se deriva de su mayor perfección y el desarrollo. En caso de probar que la investigación cognitiva relación es única, por improbable tal resultado podría parecer, tendría que ser aceptado fielmente y armonizado con el resto del sistema. Pero a primera vista existe hay justificación para el supuesto, aún menos para el dogma que, como toda experiencia implica una mente, aquello que se experimenta debe su ser y sus cualidades para la mente. Las mentes son sino los miembros más talentosos conocido por nosotros en una democracia de las cosas. Con respecto a ser o realidad todo existencias se encuentran en pie de igualdad. Varían en eminencia; como en una democracia, donde el talento tiene una carrera abierta, más lugar dotado a la influencia y autoridad

Communication and the Origins of Personhood

This thesis presents a communicative account of personhood that argues for the inseparability of the metaphysical and the practical concepts of a person. It connects these two concepts by coupling the question “what is a person” (concerning the necessary conditions of personhood) with the question "how does one become a person"(concerning its genetic conditions). It argues that participation in social interactions that are characterized by mutual recognition and giving-and-taking reasons implied by the practical concept of a person is in fact an ecological and developmental condition for an entity to possess the kind of characteristics and capacities such as reflexive self-consciousness addressed by the metaphysical concept. The chief theoretical contribution of the dissertation research lies, accordingly, in demonstrating that an adequate metaphysical concept of a person has to make reference to the kind of social processes that are necessary for the emergence and development of the distinguishing attributes of persons among other moving, perceiving, desiring and cognizing agents. Methodologically, it undertakes an original philosophical analysis that is enriched by an interdisciplinary investigation of several notions and insights from semiotics, comparative and developmental psychology, cognitive science and anthropology. The main argument of the thesis is that one becomes a person through internally recreating a social, communicative process; namely, that of dialogical transformation of habits. We find the paradigmatic case of this social process in mutual persuasion. The internalization of this process in the form of an inner dialogue cultivates a social self that is in ongoing communication with the embodied, organismic self of uncritically habituated attitudes, convictions and desires. This inner dialogue can be conceived as a temporally extended process of self-persuasion, which is characterized by an ongoing strive for attaining higher degrees of self-control; that is, for achieving a more coherent alignment between our habits and the kind of person we would like to be. It starts with self-interpretation and self-evaluation, and culminates in the formation of higher-order desires that facilitate habit-change and novel habit formation in accordance with certain social, moral, aesthetical or intellectual categories and norms one comes to endorse. For this reason, self-induced, deliberate habit-change is also a process of appropriation or self-appropriation, through which we strive to cultivate habits of feeling, thinking, acting that we can deem more truly ours. The thesis demonstrates that the capacity for engaging in this kind of self-persuasion consists chiefly in the capacities for metasemiosis, perspective-taking, and for cultivating habits of reflexivity. It explicates how all these capacities have a social origin and ultimately a social function by showing that they all presuppose certain higher-order communicative patterns that arose through an evolutionary and cultural history, and develop through the internal reconstruction of these patterns as cognitive-semiotic processes. The thesis concludes that becoming a kind of being who can engage in self-persuasion, thus a person, consists ultimately in internalizing the patterns of communicative social interactions in the form of an ongoing auto-communication.  Väitöskirjassa käsitellään persoonuuden kommunikatiivista prosessia ja osoitetaan, että persoonan metafyysiset ja käytännölliset käsitteet ovat erottamattomat. Nämä kaksi käsitettä yhdistetään tarkastelemalla kysymyksiä ”mikä on persoona” ja ”miten tullaan persoonaksi”. Väitöskirjassa osoitetaan, että osallistuminen sosiaaliseen kanssakäymiseen, johon kuuluu persoonan käytännön käsitteeseen kuuluva vastavuoroinen tunnustaminen sekä kompromissi, on itse asiassa entiteetin ekologinen ja kehityksellinen olotila, jossa se saavuttaa piirteitä ja taitoja, kuten persoonan metafyysisen käsitteen mukainen refleksiivinen itsetietoisuus. Väitöskirjan keskeinen teoreettinen tavoite on osoittaa, että persoonan onnistuneessa metafyysisessä käsitteessä on otettava huomioon sosiaaliset prosessit, jotka ovat välttämättömiä persoonan erityisten attribuuttien kehittymiselle, kuten liikkuminen, havaitseminen, haluaminen sekä kognitiiviset agentit. Väitöskirjan metodologia koostuu filosofisesta analyysista, jota monitieteisesti rikastutetaan semiotiikan, vertailevan ja kehityspsykologian, kognitiivisten tieteiden ja antropologian lähestymistavoilla. Väitöskirjan keskeinen teesi on, että agentista tulee persoona, kun se luo uudestaan sisäisesti sosiaalisen, kommunikatiivisen prosessin, toisin sanoen tapojen dialogisen transformaation kautta. Tämän sosiaalisen prosessin paradigmaattinen esimerkki on molemminpuolinen vakuuttaminen. Sen sisäistäminen sisäisen dialogin muotoon kehittää sosiaalista minuutta, joka on jatkuvassa kommunikaatiossa epäkriittisten asenteiden, vakaumusten ja halujen elimellisesti ruumiillistuneen minän kanssa. Tämä sisäinen dialogi voidaan mieltää itsensä suostuttelun prosessiksi. Itsensä suostuttelu on jatkuva pyrkimys saavuttaa itsehillinnän korkeampia tasoja, toisin sanoen saattaa yhteen tapamme ja se persoona, joka haluaisimme olla. Se alkaa itsearviolla ja huipentuu niiden ylevämpien halujen muodostumiseen, jotka edistävät persoonan tapojen muutosta niiden tiettyjen sosiaalisten, moraalisten, esteettisten ja intellektuaalisten normien mukaisesti, joita yksilö alkaa noudattamaan. Tästä syystä itse toteutettu tapojen muutos on myös itsensä hallitsemisen prosessi, jonka kautta me voimme kehittää tapoja, joita pidämme aidommin ominamme. Väitöskirja osoittaa, että taito ryhtyä itsensä suostutteluun muodostuu pääsääntöisesti kyvystä metasemioosiin, perspektiivin ottamisesta sekä refleksiivisyyden kehittämisestä. Se esittää, että kaikilla näillä taidoilla on sosiaalinen alkuperä ja viime kädessä sosiaalinen merkitys, osoittamalla, että ne kaikki edellyttävät tiettyjä ylevämpiä kommunikatiivisia malleja, jotka nousevat kehitys- ja kulttuurihistoriasta ja kehittyvät näiden mallien sisäisen rekonstruktion kautta kognitiivis-semioottisina prosesseina. Lopuksi väitöskirja osoittaa, että tuleminen sellaiseksi olevaksi, joka voi toteuttaa itsensä suostuttelun, toisin sanoen persoonaksi, muodostuu viime kädessä sosiaalisen kanssakäymisen kommunikatiivisten mallien sisäistämisestä jatkuvan autokommunikaation muodossa.