Lost in technology: Towards a critique of repugnant rights

Modern law is founded on an idea of justice that is made felt through rights and entitlements legal subjects enjoy. As such, for law and its idea of justice, rights are inherently good and therefore abundant. On encounter with injustice, it has become commonplace to inquire what laws and rights have been flouted, as if injustice would disappear in encounter with rights that encode justice. But what if no number of laws and rights – even with faultless execution – is up for the task of upholding what we deem just? In this dissertation, I look at the heart of this question, and find the law’s answer not simply wanting but repugnant. The research is animated by interaction of three topoi: personhood, technology, and international law. The first part concerns how these concepts are perceived in law and by those working with laws. As part of the unearthing of the conceptual ground rules, a trilemma between effectiveness, responsiveness, and coherence familiar from regulatory research and international law rears its head. I show how setting the priority on effective and responsive solutions has amounted to derogation of justice and diminishment of law’s foundational entity, a natural person. I explore whether these outcomes could be avoided within liberal international law and answer my own question on the negative. I title this systematic outcome a theory of repugnant rights. The latter part of the dissertation concerns technology, its regulation, and tendency to produce repugnant outcomes in international law. I focus on bio- and information technologies and their legal coding as tools to dismantle legal protection provided by our quality of being human. I will show how intricate legal norms break and remake us in ways that blur the boundaries between persons and things. Once something falls beyond or below the category of a person, its legal status can be warped, twisted, and turned – all while remaining at arm’s length from the person it was once legally part of. Technological intervention to such things allows for effective circumvention of legal shelter provided by human rights, as I show through example of regulation of surrogacy and data storage. To come to terms with the repugnancy, I seek shelter from anger as a transitory category that would enable us to move across the present impasse with rights. I suggest that at the very least international lawyers ought to be angry at quotidian horrors international law upholds. And through such anger overcome the misery and repugnancy of international law.--- Moderni oikeus pohjaa ajatukseen oikeudenmukaisuudesta, joka ilmenee oikeussubjektien nauttimien ja käyttämien oikeuksien välityksellä. Näin ymmärrettynä oikeuden ja sen omaaman oikeudenmukaisuuden käsityksen kannalta oikeudet ovat itseisarvoisesti hyviä, mikä selittää niiden suuren määrän. Kun kohtaamme epäoikeudenmukaisuutta tapaamme kysyä, mitä lakeja ja oikeuksia on loukattu, ikään kuin epäoikeudenmukaisuus kaikkoaisi sen kohdatessa oikeuden sisältämän oikeudenmukaisuuden idean. Mutta entä jos mikään määrä lakeja ja oikeuksia – edes täydellisesti täytäntöönpantuna – ei riitä puolustamaan oikeudenmukaisena pitämäämme? Väitöskirjassani kurkistan tämän kysymyksen ytimeen ja löydän vastauksen, joka ei ole ainoastaan riittämätön vaan myös vastenmielinen. Väitöksessäni operoin oikeushenkilön, teknologian ja kansainvälisen oikeuden rajapinnoilla. Väitökseni ensimmäinen osa koskee sitä, kuinka oikeuden ja lakien parissa työskentelevät mieltävät nämä käsitteet. Näiden käsitteiden tarkastelun yhteydessä havaitsen sääntelytutkimuksesta ja kansainvälisestä oikeudesta tutun tehokkuuden, responsiivisuuden ja johdonmukaisuuden välisen trilemman. Osoitan, miten tehokkaiden ja responsiivisten ratkaisujen asettaminen etusijalle on merkinnyt lipeämistä oikeudenmukaisuudesta ja samalla oikeuden keskeisen subjektin, luonnollisen henkilön, merkityksen pienentymistä. Tutkin, voitaisiinko tämä trilemma välttää liberaalin kansainvälisen oikeuden puitteissa, ja vastaan omaan kysymykseeni kielteisesti. Nimeän tämän tuloksen vastenmielisten oikeuksien teoriaksi. Väitöskirjan jälkimmäinen osa käsittelee teknologiaa, sen säätelyä ja sen taipumusta tuottaa vastenmielisiä lopputuloksia kansainvälisessä oikeudessa. Tarkastelen lähemmin bio- ja informaatioteknologioita ja niiden oikeudellista sääntelyä, sekä sitä millaisia välineitä ne tarjoavat ihmisyyden tarjoaman oikeudellisen suojan purkamiseen. Osoitan kuinka monimutkaiset oikeudelliset normit rikkovat ja muokkaavat meitä tavoilla, jotka hämärtävät ihmisten ja asioiden välisiä rajoja. Kun jokin ei ole enää henkilö, sen oikeudellista asemaa voidaan vääristää, vääntää ja kääntää. Teknologinen puuttuminen tällaisiin esineisiin ja asioihin mahdollistaa ihmisoikeuksien tarjoaman laillisen suojan tehokkaan kiertämisen, kuten osoitan sijaissynnytyksen ja datan tallennuksen sääntelyn kautta. Vastauksena oikeuden vastenmielisyydelle haen suojaa vihasta. Viha tarjoaa sellaisen tilapäisen kategorian, jonka avulla voimme välttää havaitsemani oikeuksien umpikujan. Katson, että kansainvälisen oikeuden harjoittajien olisi vähintäänkin oltava vihaisia kohdatessaan kansainvälisen oikeuden synnyttämiä ja mahdollistamia jokapäiväisiä kauhuja. Turvautumalla vihaan, jonka voimme myöhemmin asettaa sivuun, voisimme selättää kansainvälisen oikeuden surkeuden ja sen vastenmielisyyden

Warez

When most people think of piracy, they think of Bittorrent and The Pirate Bay. These public manifestations of piracy, though, conceal an elite worldwide, underground, organized network of pirate groups who specialize in obtaining media – music, videos, games, and software – before their official sale date and then racing against one another to release the material for free. Warez: The Infrastructure and Aesthetics of Piracy is the first scholarly research book about this underground subculture, which began life in the pre-internet era Bulletin Board Systems and moved to internet File Transfer Protocol servers (“topsites”) in the mid- to late-1990s. The “Scene,” as it is known, is highly illegal in almost every aspect of its operations. The term “Warez” itself refers to pirated media, a derivative of “software.” Taking a deep dive in the documentary evidence produced by the Scene itself, Warez describes the operations and infrastructures an underground culture with its own norms and rules of participation, its own forms of sociality, and its own artistic forms. Even though forms of digital piracy are often framed within ideological terms of equal access to knowledge and culture, Eve uncovers in the Warez Scene a culture of competitive ranking and one-upmanship that is at odds with the often communalist interpretations of piracy. Broad in scope and novel in its approach, Warez is indispensible reading for anyone interested in recent developments in digital culture, access to knowledge and culture, and the infrastructures that support our digital age