Eheys ja ennakkoluulo : työväenyhteisön ja kansakoulunopettajiston jännitteinen suhde Helsingissä sisällissodasta 1930-luvulle

Abstract

Tutkimus esittelee ja arvioi rauhaan palaamista vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Helsingin Sörnäisissä. (Työläis)yhteisötutkimuksen alaan kiinnittyvä tutkimus lähestyy aihetta alueella työskennelleiden kansakoulunopettajien ja paikallisen työväenyhteisön suhteen kautta. Tutkimuksen metodologisina apuvälineinä on hyödynnetty kvalitatiivisen menetelmän lisäksi historiantutkimuksessa harvemmin käytettyä tunneyhteisön käsitettä sekä lähiluvun metodia. Tiheällä lähiluvulla on pyritty pääsemään mahdollisimman lähelle kohteiden tunnekokemuksia ja niistä nousseita tulkintoja. Teoreettisena viitekehyksenä toimii sodasta rauhaan palaamisen ja kriisistä palautumiseen liittyvä mentaalisen resilienssin tematiikka. Tunteet nähdään ensisijaisesti sosiaalisena, tunneyhteisöjä ylläpitävänä voimana. Myös sosiaalinen resilienssi oli yhteisöllistä, ja sodasta toipumisessa oma viiteryhmä oli oleellisen tärkeä. Sisällissodan jälkeen kouluhallituksen edistyspuoluelainen johto määritteli koulun tehtäväksi kansakunnan eheyttämisen. Koulusta muodostui kuitenkin kenttä, jolla padotut kokemukset ja ristiriitaiset tunteet kohtasivat. Kun puolet oli valittu ja johtopäätökset vedetty, rauhantila palautui, ja kaikkien oletettiin jatkavan elämää kuten ennenkin. Tutkimus osoittaa, että sisällissota vaikeutti opettajiston ja työväestön suhdetta, ja sotakokemusten vahvistamat tunnehallinnot estivät tuomasta esille vaihtoehtoisia näkemyksiä toisesta osapuolesta tai sotatulkinnasta. Tutkitut tunneyhteisöt eivät kuitenkaan olleet homogeenisiä, vaan niiden sisällä oli pienempiä ryhmiä, jotka toimivat myös tunneturvapaikkoina. Suhteen kriisiytyminen tiivistyi lapsissa, jotka kokivat sodan ja sen jälkiselvittelyiden aikana hämmentävän tapahtumaketjun, josta he kuulivat useita erilaisia totuuksia. Opettajien fennomaaninen sivistykseen pohjautuva kansakuva sai sodassa lopullisen iskunsa. Työväestön osalta häviö sekä oman liikkeen jakautuminen hävittivät ideaalin yhdessä joukkovoimalla rakennettavasta paremmasta maailmasta. Koettuun suruun liittyi myös katkeruus ja siitä nouseva koston tai suhteen korjaamisen ajatus. Kansakoulunopettajien enemmistölle oman position määrittely poikkeusoloissa oli pääosin selkeää, mutta ei helppoa. Kiinnostus sosiaalidemokratiaan ja sympatiat kansan aseman parantamiseen tekivät ratkaisusta monelle vaikean. Sivistysuskon palauttamisen lisäksi kansasuhteen käsittelykeinoksi ja näin myös resilienssin välineeksi muodostui heimoaate, joka auttoi näkemään suomenkielisen rahvaan jälleen myönteisessä valossa. Sekä opettajiston että poliittisen työväenliikkeen osalta resilienssi rakentui paremman maailman rakentamiseen lasten ja kasvatuksen kautta. Vasemmistososialistinen työväenliike veti yhä tiukemmin rajaa porvarilliseen koululaitokseen pyrkien oman kasvatustyönsä avulla tarjoamaan punaorposukupolvelle vaihtoehtoista maailmankuvaa. Myös opettajisto käänsi kasvatustyön epäonnistumisesta nousseet itsesyytökset toiminnaksi. Kriisi oli todistus kasvatustyön riittämättömyydestä, ja siksi oma tuleva työ oli eheän kansakunnan kannalta välttämätöntä. Kaikki osapuolet pyrkivät rakentamaan tulevaisuutta lasten välityksellä ja pyrkivät passiivisina nähtyjen tai vääränlaista kasvatusta antavien työläisvanhempien herättämiseen. Mentaalista rauhan tilaa ei saavutettu välittömästi sotaa seuranneina vuosina, vaikka tilanteen tasoittumistakin oli välillä nähtävissä. Kriisin aikana koetut tunteet ja niiden sietämiselle pohjan antama sotatulkinnan ja uuden tulevaisuudenkuvan luominen eivät antaneet mahdollisuutta nähdä toista osapuolta ymmärtävässä valossa. Kriisiä käytettiin myös retorisena keinona vahvistamaan aikaisempaa, ennakkoluuloille perustuvaa vastakkainasettelua työväestön ja opettajiston välillä.This doctoral thesis discusses return to peace in Sörnäinen, Helsinki, after the Finnish Civil War in 1918. To do this and situated in (labour) community research, the study examines the relationship between the local elementary (folk) school teachers and the Sörnäinen labour community. Methodologically, qualitative tools are complemented by using the notion of emotional communities – less often utilised in historical research – and the method of close reading. Careful close reading has sought to capture the subjects’ emotional experiences and the interpretations arising from these experiences as closely as possible. The theoretical framework is the psychological resilience linked to return to peace from war and to recovery from crisis. Emotions are seen primarily as a social force sustaining emotional communities. Social resilience was similarly communal, making one’s own reference group crucial to recovery from war. After the Civil War, the National Progressive Party-dominated management of the National Board of General Education defined national unity as the goal of education, but in the wake of the war, schools were made into a battleground of a bottled-up past and clashing emotions. Sides had been taken and conclusions drawn. Once peace returned, people were expected to go on with their lives as before. The research shows that the Civil War exacerbated the relations between the school teachers and the working-class population, and that the emotional regime hardened by the experiences or interpretations of the war made it impossible to present alternative views of the other party or of the way that the war was conceived. Still, the emotional communities analysed were not homogeneous; they contained within them smaller subcommunities, which acted as emotional refuges. How the relations reached a crisis point was encapsulated in children. They experienced the war and saw a disconcerting chain of events in its aftermath, facing many different truths about what had happened. The teachers’ Fennomanian, education-based view of the Finnish people was shattered by the war, while among the workers, the defeat and the split of the labour movement laid to waste the ideal of a better world built with combined efforts. The grief was mixed with bitterness and the resultant ideas of revenge or a need for reconciliation. Most of the elementary school teachers knew where they stood in these exceptional circumstances, but it was not easy. Many were drawn to social democratic ideas, sympathising with the efforts to improve the lot of the people, which made it hard for them to take a stand. In addition to rekindling a passion for the redeeming force of education, many teachers found in the Finnish kinship ideology a major tool of social resilience and of managing their relationship to the ordinary Finnish-speaking people, whom they could now again see in a positive light. Among the teachers and the political labour movement alike, the resilience was grounded in building a better world through children and education. The left-wing socialist labour movement dissociated itself ever more clearly from the bourgeois education system, seeking through its own educational efforts to equip the Red orphans with an alternative worldview. Similarly, the teachers turned into action the self-accusations rising from the failure of their educational work. The crisis was proof of the inadequacies of education, which is why their own future work was key to Finnish national unity. All parties endeavoured to construct the future through children, striving to awaken the working-class parents seen as too passive or as providing their children with the wrong sort of education. Mental peace was not attained in the immediate aftermath of the war, but there were occasional incidences of calming down. The emotions aroused by the crisis, the way in which the war was interpreted and the creation of a new vision for the future helped to manage these emotions but did not enable an understanding of the other party. The politics of atonement and reconciliation were not always practised in the classroom. The crisis was also used as a rhetorical device to strengthen existing contradictions based on prejudice between the working-class population and the teachers