Eheys ja ennakkoluulo : Työväenyhteisön ja kansakoulunopettajiston jännitteinen suhde Helsingissä sisällissodasta 1930-luvulle

Abstract

This study discusses return to peace in Sörnäinen, Helsinki, after the Finnish Civil War in 1918. Situated in (labour) community research the study examines the relationship between the local elementary (folk) school teachers and the Sörnäinen labour community. Methodologically, qualitative tools are complemented by using the notion of emotional communities and the method of close reading. The theoretical framework is the psychological resilience linked to return to peace from war and to recovery from crisis. Emotions are seen primarily as a social force sustaining emotional communities. Social resilience was communal, making one’s own reference group crucial to recovery. After the Civil War, the National Progressive Party-dominated management of the National Board of General Education defined national unity as the goal of education, but in the wake of the war, schools were made into a battleground of bottled-up emotions. The Civil War exacerbated the relations between the school teachers and the working-class population, and the emotional regime hardened by the experiences or interpretations of the war made it impossible to present alternative views of the other party. Still, the emotional communities analysed were not homogeneous; they contained within them smaller subcommunities, which acted as emotional refuges. How the relations reached a crisis point was encapsulated in children. They saw a disconcerting chain of events, facing many different truths about what had happened. The teachers’ Fennomanian, education-based view of the Finnish people was shattered by the war, while among the workers, the defeat and the split of the labour movement laid to waste the ideal of a better world built with combined efforts. The grief was mixed with bitterness and the resultant ideas of revenge or a need for reconciliation. Most of the elementary school teachers knew where they stood in these exceptional circumstances, but it was not easy. Many were drawn to social democratic ideas, sympathising with the efforts to improve the lot of the people, which made it hard for them to take a stand. In addition to rekindling a passion for the redeeming force of education, many teachers found in the Finnish kinship ideology a tool of social resilience and of managing their relationship to the ordinary Finnish-speaking people. Among the teachers and the political labour movement alike, the resilience was grounded in building a better world through children and education. The left-wing socialist labour movement dissociated itself ever more clearly from the bourgeois education system, seeking to equip the Red orphans with an alternative worldview. Similarly, the teachers turned into action the self-accusations rising from the failure of their educational work. The crisis was proof of the inadequacies of education, which is why their own future work was key to Finnish national unity. All parties also endeavoured to awaken the working-class parents seen as too passive or as providing their children with the wrong sort of education. Mental peace was not attained in the immediate aftermath of the war, but there were occasional incidences of calming down. The emotions aroused by the crisis, the way in which the war was interpreted and the creation of a new vision for the future helped to manage these emotions but did not enable an understanding of the other party. The crisis was also used as a rhetorical device to strengthen the contradictions between the working-class population and the teachers.Tutkimus esittelee ja arvioi rauhaan palaamista vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Helsingin Sörnäisissä. (Työläis)yhteisötutkimuksen alaan kiinnittyvä tutkimus lähestyy aihetta alueella työskennelleiden kansakoulunopettajien ja paikallisen työväenyhteisön suhteen kautta. Metodologisina apuvälineinä on hyödynnetty kvalitatiivisen menetelmän lisäksi tunneyhteisön käsitettä ja lähiluvun metodia. Teoreettisena viitekehyksenä toimii sodasta rauhaan palaamisen ja kriisistä palautumiseen liittyvä mentaalisen resilienssin tematiikka. Tunteet nähdään ensisijaisesti sosiaalisena, tunneyhteisöjä ylläpitävänä voimana. Sosiaalinen resilienssi oli yhteisöllistä, ja toipumisessa oma viiteryhmä oli tärkeä. Sisällissodan jälkeen kouluhallituksen edistyspuoluelainen johto määritteli koulun tehtäväksi kansakunnan eheyttämisen. Koulusta muodostui kuitenkin kenttä, jolla padotut kokemukset ja ristiriitaiset tunteet kohtasivat. Sota vaikeutti opettajiston ja työväestön suhdetta, ja kokemusten vahvistamat tunnehallinnot estivät tuomasta esille vaihtoehtoisia näkemyksiä toisesta osapuolesta tai sotatulkinnasta. Tunneyhteisöt eivät kuitenkaan olleet homogeenisiä, vaan niiden sisällä oli pienempiä ryhmiä, jotka toimivat tunneturvapaikkoina. Suhteen kriisiytyminen tiivistyi lapsissa, jotka kokivat sodan ja sen jälkiselvittelyiden aikana hämmentävän tapahtumaketjun, josta he kuulivat erilaisia totuuksia. Opettajien fennomaaninen sivistykseen pohjautuva kansakuva sai sodassa lopullisen iskunsa. Työväestön osalta häviö sekä oman liikkeen jakautuminen hävittivät ideaalin joukkovoimalla rakennettavasta paremmasta maailmasta. Koettuun suruun liittyi myös katkeruus ja siitä nouseva koston tai suhteen korjaamisen ajatus. Kansakoulunopettajille position määrittely poikkeusoloissa oli pääosin selkeää, mutta ei helppoa. Kiinnostus sosiaalidemokratiaan ja sympatiat rahvaan aseman parantamiseen tekivät ratkaisusta monelle vaikean. Sivistysuskon palauttamisen lisäksi palautumisen välineeksi muodostui opettajilla heimoaate, joka auttoi näkemään suomenkielisen rahvaan jälleen myönteisessä valossa. Sekä opettajiston että poliittisen työväenliikkeen osalta resilienssi rakentui paremman maailman rakentamiseen lasten ja kasvatuksen kautta. Vasemmistososialistinen työväenliike veti yhä tiukemmin rajaa porvarilliseen koululaitokseen pyrkien tarjoamaan punaorposukupolvelle vaihtoehtoista maailmankuvaa. Myös opettajisto käänsi kasvatustyön epäonnistumisesta nousseet itsesyytökset toiminnaksi. Kriisi oli todistus kasvatustyön riittämättömyydestä, ja siksi oma tuleva työ oli eheän kansakunnan kannalta välttämätöntä. Kaikki osapuolet pyrkivät myös passiivisina nähtyjen tai vääränlaista kasvatusta antavien työläisvanhempien kasvattamiseen. Mentaalista rauhan tilaa ei saavutettu välittömästi sotaa seuranneina vuosina, vaikka tilanteen tasoittumistakin oli nähtävissä. Kriisin aikana koetut tunteet ja niiden sietämiselle pohjan antama sotatulkinnan ja uuden tulevaisuudenkuvan luominen eivät antaneet mahdollisuutta nähdä toista osapuolta ymmärtävässä valossa. Kriisiä käytettiin myös retorisena keinona vahvistamaan aikaisempaa vastakkainasettelua työväestön ja opettajiston välillä