Työn vähentyminen olennaisesti ja pysyvästi työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitetulla tavalla

Tutkielma tarkastelee työn vähentymistä työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitetulla tavalla ja selvittää, milloin työ on vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi taloudellisista, tuotannollisista tai toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä. Työn vähentymisen on oltava olennaista ja pysyvää, eli ei tilapäistä taikka vähäistä. Taloudelliset perusteet edellyttävät yrityksen kannattavuuden heikkenemistä, mutta irtisanomisen on tuotettava merkittäviä säästövaikutuksia. Tuotannolliset perusteet voivat sisältää työtehtävien yhdistämisen, lakkauttamisen tai toiminnan tehostamisen, ja uudelleenjärjestelyt voivat liittyä esimerkiksi teknologisiin tai organisatorisiin muutoksiin. Olennaisuudella tarkoitetaan työn vähentymistä vähäistä suuremmissa määrin ja työn pysyvällä vähentymisellä tarkoitetaan muuta kuin tilapäistä työn vähentymistä. Tutkimusmetodina toimii teoreettinen lainoppi, jossa analysoidaan oikeuskäytäntöä, lain esitöitä ja oikeuskirjallisuutta. Laajan oikeuskäytäntöanalyysin perusteella työn vähentymisen arviointi on tapauskohtaista, mutta oikeuskäytännöstä on havaittavissa yhtenäisiä tulkintalinjoja yleisellä tasolla. Työnantajan ennakointioikeus on myös merkittävässä roolissa tässä kontekstissa, mutta sen käyttö edellyttää muun muassa huolellista arviointia ja vilpitöntä mieltä. Vilpitön mieli voi vaikuttaa työn vähentymisen pysyvyyden ajalliseen tulkin-taan ja supistaa sitä. Tutkielma tuo esiin normin avoimuuden haasteet ja oikeuskäytännön keskeisen roolin työn vähentymisen tulkinnassa

Korkeasuoritteisia autismikirjolla olevia naisia koskevat diskurssit : Temaattinen kirjallisuuskatsaus

Tämä pro gradu -tutkielma on temaattinen kirjallisuuskatsaus, jossa tarkastellaan korkeasuoritteisiin, autismikirjolla oleviin naisiin liittyviä diskursseja vuosina 2000–2024 julkaistussa tutkimuskirjallisuudessa. Keskeisenä tavoitteena oli selvittää, millaisia puhetapoja eli diskursseja näihin naisiin liitetään ja miten sosiaalisen konstruktionismin sekä intersektionaalisuuden näkökulmat tuottavat tietoa naisten autismista monitieteellisissä tutkimuksissa. Tutkielmassa hyödynnetään lääketieteellistä diagnostiikkaa kehyksenä, jonka avulla naisten toimintaa ja tarpeita voidaan jäsentää, mutta aihetta lähestytään samanaikaisesti yhteiskunnallisista ja kulttuurisista lähtökohdista. Analyysin perusteella tutkimuskirjallisuudessa nousi esiin kolme rinnakkaista diskurssia. Yleisluonteisten väärinkäsitysten diskurssi korostaa naisten haavoittuvuutta niin, että heidän vahvuutensa jäävät usein varjoon. Epätyypillisten piirteiden diskurssissa aistiyliherkkyyksiä ja toistuvia käyttäytymismalleja saatetaan tulkita huomionhakuisiksi tai epänormaaleiksi, mikä lisää virhediagnoosien riskiä. Tuentarpeiden täyttämisen diskurssissa sukupuolen merkitys, yhteiskunnan rakenteet ja naisten “maskaaminen” nousevat keskeisiksi teemoiksi; naisten autismin tunnistaminen ja diagnosointi viivästyvät, kun he pyrkivät piilottamaan autismin piirteitään. Tutkielman valossa on olennaista kehittää sukupuolisensitiivisiä tukimuotoja, vahvistaa ammattilaisten osaamista ja laajentaa keskustelua myös autismikirjolla oleviin transnaisiin, joiden kokemukset ovat tutkimuskirjallisuudessa vielä vähäisellä huomiolla

Matkailuliiketoiminnan problemaattinen legitimointi : kriittinen diskurssianalyysi legitimaatiostrategioista Lapin matkailuyritysten vastuullisuusviestinnässä

Liiketoimintaetiikan kehittyminen velvoittaa matkailuyritykset huomioimaan eri sidosryhmien asettamat moraaliset ja eettiset vaatimukset liiketoiminnalle – silti matkailualan vastuullisuusviestinnän ongelmia ovat viherpesu ja eettinen pesu. Matkailututkimuksessa vastuullisuutta on tutkittu enimmäkseen matkailupalvelujen tuottamisen ja kuluttamisen näkökulmasta. Yritysten legitimaatiota, eli toimia, joilla yritykset perustelevat ja oikeuttavat liiketoimintaansa, ei usein yhdistetä vastuullisen matkailun tutkimiseen. Tutkimukseni yleisenä tavoitteena on lisätä tietoisuutta siitä, miten Lapin matkailuyritykset hyödyntävät vastuullisuusdiskursseja liiketoiminnan legitimaatiossa. Tutkimukseni on kvalitatiivinen empiirinen tutkimus, jonka lähtökohdat ovat sosiaalisessa konstruktionismissa. Tutkimuskohde on Lapin matkailuyritysten vastuullisuusiviestinnässä ilmenevät diskursiiviset legitimaatiostrategiat. Työn teoreettinen viitekehys rakentuu yhteiskuntavastuusta ja Van Leeuwenin (2007) kehittämästä legitimaatiostrategioiden mallista. Tutkimuskysymykseni on, miten Lapin matkailuyritykset hyödyntävät vastuullisen matkailun ilmiötä diskursiivisissa legitimaatiostrategioissa. Syksyllä 2022 arvoin Lapin suurimmista matkailukeskittymistä yhteensä 18 matkailuyritystä, joiden internetsivujen vastuullisuusviestinnästä kokosin tutkimusaineiston. Analysoin aineiston teoriaohjaavasti kriittisen diskurssianalyysin teoreettismetodologisella viitekehyksellä kolmevaiheisesti temaattisella ja interdiskursiivisella analyysilla, sekä tekstianalyysilla. Tutkijapositio on subjektiivinen. Tutkimustulosten mukaan Lapin matkailuyritysten vastuullisuusviestinnässä ilmenee moraaliin, narratiiveihin, rationalisaatioon ja auktoriteettiin vetoavia legitimaatiostrategioita, joissa vastuullisuusdiskursseja hyödynnetään legitimaation vahvistamiseen ja perustelemiseen. Vastuullisuusviestintä sisälsi diskursseja, subjektipositioita ja valtasuhteita, jotka ovat haitallisia, virheellisiä, ristiriitaisia ja epäreiluja aidon yhteiskuntavastuullisuusajattelun näkökulmista tarkasteltuna. Tutkimuksen osoittama problematiikka on niin vahvaa, että sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta legitimaatiota rakentavat diskurssit rakentavat näennäisesti vastuullisen matkailun ilmiötä. Tutkimustuloksiani voidaan hyödyntää matkailuyritysten vastuullisuusviestinnän parantamiseen ja vastuullisen matkailuilmiön kehittämiseen yrityksissä. Näin tuetaan aidosti vastuullisen matkailuilmiön ymmärtämistä yrityksissä ja rakentumista yhteiskunnassa

4.luokkalaisten poikien osallisuuskokemukset koulussa. Ennakoiko lähisuhdeväkivallan kokemukset osattomuuden kokemuksia koulussa?

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin kuinka moni 4.luokkalainen poika on ollut itse kohteena tai toiminut todistajana lähisuhdeväkivaltatilanteissa vuonna 2019 sekä vertailtiin väkivaltaa kokeneiden ja väkivaltaa kokemattomien poikien osallisuuskokemuksia koulussa. Tutkielman aineiston eli vuoden 2019 Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Kouluterveyskyselyn pohjalta analysoitiin eroavatko osallisuuskokemukset toisistaan ja jos eroavat, niin millä osallisuuden osa-alueilla ja miten. Lisäksi pohdittiin ennakoiko poikien lähisuhdeväkivaltakokemukset osattomuuden kokemuksia koulussa. Aineistoa analysoitiin neljän osallisuuden osa-alueen mukaan, jotka on valittu tutkimuskirjallisuuden avulla (Isola ym. 2017). Osa-alueet ovat oman äänen kuuluville saaminen, vuorovaikutus kouluyhteisössä, osallistuminen ja vaikuttaminen sekä tunne omasta asemasta kouluyhteisössä. Osa-alueiden analysoimiseksi käytettiin tilastollisia menetelmiä. Väkivalta-aineistoa analysoitiin frekvenssijakaumilla ja muodostamalla pylväskuviot havainnoinnin tueksi. Osaa osallisuuteen liittyvistä kysymyksistä vertailtiin suoraan henkistä ja fyysistä väkivaltaa kokeneiden kesken ja kahdesta kysymyksestä rakennettiin summamuuttujat. Osallisuuden osa-alueiden ja henkisen ja fyysisen väkivallan yhteyksien selvittämiseksi käytettiin väkivallan uudelleen luokittelua ja tuloksista rakennettiin taulukoita. Saaduista tuloksista ilmenee, että suurin osa 4.luokkalaisista pojista ei ole kokenut fyysistä eikä henkistä väkivaltaa. Myös väkivaltaa todistaneiden poikien määrä on pieni ja väkivallan muodot ovat samoja, kuin itseensä kohdistuvana kuten haukkumista tai tukistamista. Analyysin mukaan osallisuuden kokemuksilla ja lähisuhdeväkivaltakokemuksilla on yhteys. Yleisesti ottaen väkivaltaa kokeneet tai todistaneet pojat kokevat keskimääräistä tai heikkoa osallisuutta enemmän kuin väkivaltaa kokemattomat pojat. Esimerkiksi väkivaltaa kokeneiden mielestä oman äänen kuuluville saaminen luokassa tai vuorovaikutus luokkakavereiden tai opettajien kanssa on heikompaa kuin heidän vertailuryhmällänsä. Poikkeuksena on osallistuminen ja vaikuttaminen, jossa väkivaltaa itse kokeneet ovat vastanneet sen olevan vahvempaa kuin väkivaltaa kokemattomilla. Osallisuudella ja ehkäisevällä väkivaltatyöllä on yhteinen tavoite eli yksilön hyvinvoinnin lisääminen ja syrjäytymisen sekä väkivallan vähentäminen. Kiinnittämällä huomiota erityisesti nuorten poikien osallisuuden kokemuksiin ja väkivaltakokemuksiin voidaan ehkäistä tulevaisuuden syrjäytymistä ja vaikuttaa siihen kasvaako uudesta sukupolvesta yhteiskunnanjäseniä, jotka haluavat ja tietävät voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan

”Tämmöinen murrettu, sorrettu ihminen” : lähisuhdeväkivaltaa kohdanneiden naisten kokemuksia kuulluksi tulemisesta sosiaalityöntekijän kohtaamisessa

Naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta on Suomessa merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Jokaisella sosiaalialan sektorilla tavataan lähisuhdeväkivallan uhreja, mutta ymmärrys sensitiivisestä aiheesta saattaa vaihdella sen mukaan, kuinka paljon näitä kohtaamisia on. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan lähisuhdeväkivaltaa kohdanneiden naisten kokemuksia kuulluksi tulemisesta sosiaalityöntekijän tai muun sosiaalialan ammattilaisen kohtaamisessa. Tutkielma on toteutettu laadullisena tutkimuksena ja aineisto kerätty haastattelemalla kuutta lähisuhdeväkivaltaa kokenutta naista, jotka ovat tavanneet jossain palvelussa sosiaalityöntekijän tai muun sosiaalialan ammattilaisen. Kohtaamisia eri palveluissa on ollut 17. Tieteenfilosofisena teoriana tutkielmassa on hermeneuttis-fenomenologinen tutkimusstrategia ja se sijoittuu sukupuolittuneen väkivallan tutkimuskenttään. Kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa ovat jättäneet naisille kokemuksen, etteivät he ole tulleet kuulluiksi. Kuulluksi tulemattomuuden kokemukseen on saattanut vaikuttaa, ettei tapaamisella ole ollut mahdollisuutta olla ilman väkivallan tekijää, työntekijän ammatillinen mallitarina on ohjannut vahvasti hänen suhtautumistaan tilanteeseen tai eri osapuolten etujen ristiriidat ovat estäneet työntekijää näkemästä todellista tilannetta. Muiden sosiaalialan ammattilaisten, kuten väkivaltatyön erityisosaajien kanssa, kokemus kuulluksi tulemisesta on toteutunut. Näitä kohtaamisia on yhdistänyt se, ettei väkivallan tekijä ole ollut samassa tapaamisessa, tapaamiselle ja suhteelle on ollut riittävästi aikaa ja työntekijällä on ollut osaamista lähisuhdeväkivaltailmiön eri puolista. Kohtaamisen kokemukset ovat vaikuttaneet naisten selviytymisen kokemukseen. Naiset kuvasivat olevansa selviytymisen polulla jossain kohtaa, vaikka eivät vielä perillä olisikaan. Sosiaalityöntekijän tapaamiset ovat aiheuttaneet toissijaista sosiaalista haavoittumista ja vieneet selviytymisen polulla taaksepäin. Myös vaatimus olla tekemisissä väkivallan tekijän kanssa vaikeutti toipumista. Toisaalta taas hyvät kohtaamiset olivat auttaneet naisia ja palauttaneet kokemuksen toimijuudesta. Ammatilliset mallitarinat saattavat ohjata ammattilaista siinä, ottaako hän väkivallan asiakkaan kanssa puheeksi. Jos palvelusta puuttuvat yhteisesti sovitut toimintamallit väkivallan puheeksi ottamisesta ja käsittelystä, saattaa työntekijä ohittaa väkivallasta kysymisen tai uhrin yritykset kertoa väkivallasta. Tutkielma osoittaa, että lähisuhdeväkivaltailmiön ymmärrystä on lisättävä eri sosiaalialan sektoreille. Lisäksi sosiaalityöntekijät ja muut sosiaalialan ammattilaiset tarvitsevat lisää osaamista kohtaamisen merkityksestä asiakkaan hyvinvoinnin kannalta

Sosiaalityöntekijöiden tiedonmuodostus sosiaalihuoltolain mukaisessa lapsiperheen palvelutarpeen arvioinnissa

Tutkielma oli kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus, jossa käytettiin Aila -tietoarkiston valmista ryhmähaastatteluaineistoa. Aineisto oli kerätty vuosina 2021 – 2022. (Pösö 2023) Tutkielman lopulliseksi aineistoksi valikoitui 8 ryhmähaastattelua, joihin osallistui yhteensä 25 sosiaalityöntekijää tai johtavaa sosiaalityöntekijää. Tutkielman analyysimenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä, joten aineiston analyysia ei ohjannut mikään yksittäinen teoria. Aineistosta etsittiin vastauksia seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) Millä tavoin sosiaalityöntekijät käytännön sosiaalityössä hankkivat tietoa lapsiperheen palvelutarpeen arvioinnissa? 2) Millaisia näkemyksiä sosiaalityöntekijöillä on lapsiperheen arvioinnin aikana toteutuvasta tiedonmuodostuksesta strukturoitujen mallien avulla? Sosiaalihuoltolain (30.12.2014/1301) 36§:n mukainen lapsiperheen palvelutarpeen arviointi ja se, miten sosiaalityöntekijät muodostavat tietoa sosiaalihuollon ja lastensuojelun rajapinnalla on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä aihe. Tutkimuksellisen valintani vuoksi tutkielmassa keskityttiin pelkästään sosiaalihuoltolain mukaiseen lapsiperheen palvelutarpeen arviointiin. Erityisesti mielenkiintoni tutkielmassa kohdistui siihen, onko Suomessa käytössä lapsiperheen sosiaalihuoltolain mukaiseen palvelutarpeen arviointiin yhtenäistä arviointimallia tai -menetelmää sekä siihen, miten sosiaalityöntekijät muodostavat tietoa käytännön työssä arvioita tehdessään. Ajatus sosiaalityön yhtenäisemmästä arviointitavasta ja tiedonmuodostuksesta on korostunut rakenteisen kirjaamisen myötä. Tutkielman tuloksista ilmenee, että sosiaalityöntekijät muodostavat käytännön sosiaalityössä tietoa lapsiperheen palvelutarpeen arvioinnissa monin eri tavoin. Keskeisimpiä so-siaalityöntekijöiden tiedonlähteitä ovat tapaamiset, havainnointi, puhelut, asiakastietojärjestelmästä saatu tieto, asiakirjapyynnöt sekä verkostotyöskentely. Sosiaalityöntekijät perustavat työskentelynsä usein kokemuksen kautta muodostuneeseen arkitietoon ja lait sekä erilaiset teoreettiset viitekehykset ohjaavat työskentelyä ikään kuin taustalla. Arvioinnissa käytetään vain harvoin strukturoituja arviointimenetelmiä ja olemassa olevat menetelmät on kehitetty lastensuojelutarpeen arviointiin. Rakenteisen kirjaamisen nähtiin lisäävän arvioinnin struktuuria ja yhtenäisempää tiedonmuodostusta

Boazoeallin - reindeer life : exploring possibilities for decoloniality with community-based art education

Tämä taideperustainen toimintatutkimus kohdistuu yhteisöllisen taidekasvatuksen mahdollisuuksiin edistää dekoloniaalista ajattelua ja toimintaa. Tutkimus on toteutettu yhteistyössä saamelaisten poronhoitajaperheiden kanssa, perehtyen heidän arjen elämäänsä ja arkeensa. Tutkimuksen konteksti tuo esiin nykyajan sosiokulttuurisen ympäristön, joka muuttuu arktisella alueella nopeasti useista syistä johtuen. Eri toimijat ympäri maailmaa tavoittelevat harvaan asuttuja arktisia alueita ja pohtivat niiden hyödyntämistä globaalin mukavuuden ja turvallisuuden näkökulmasta. Globalisaatio, nopeasti kehittyvä teknologia ja muuttuvat sosiaaliset yhteydet muokkaavat myös pohjoisen yhteiskunnan rakennetta, asukkaiden maailmankatsomuksia ja arjen tarpeita. Nämä tekijät vaikuttavat merkittävästi pohjoisen alkuperäisväestön elämään ja tulevaisuuteen. Saamelaiset poronhoitajat pyrkivät säilyttämään oikeutensa ja mahdollisuutensa harjoittaa elinkeinoaan, joka on kulkenut perheissä sukupolvien ajan. Poronhoito on elinkeino, johon usein liitetään romantisoituja mielikuvia menneistä ajoista. Poronhoitajat haluavat päivittää yleistä käsitystä työstään ja arjestaan, sekä varmistaa, että heidän elinkeinonsa ja kulttuurinsa ovat olennainen osa arktista tulevaisuutta. Tämä taideperustainen toimintatutkimus pyrkii tarjoamaan poronhoitajille mahdollisuuden kertoa elämästään heidän omilla ehdoillaan ja omista näkökulmistaan. Tutkimus toteutettiin Sápmissa, Saamenmaassa Suomen alueella. Saamelaisalue kattaa Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoiset osat sekä Venäjällä Kuolan niemimaan. Alue on vuosisatojen ajan ollut jaettu eri valtioiden rajoilla ja kulttuuri on kohdannut alituista assimilaatiopolitiikkaa. Poronhoitajaperheiden saamelaisen kulttuuritaustan tunnistaminen ja tunnustaminen muodostaa tutkimuksen keskeisen lähtökohdan. Tutkimuksessa tarkastellaan yhteisöllisen taidekasvatuksen mahdollisuuksia toimia monikulttuurisessa kontekstissa, tukea osallistujia ja kehittää yhteisötaiteen ja kuvataidekasvatuksen tutkimuksen menetelmiä, jotka haastavat kolonialistisia asenteita. Tutkimuksen tavoitteena on luoda toimintamalleja ja tukea niiden soveltamista yhteisöllisen taidekasvatuksen käytännöissä alkuperäiskansojen ja arktisen tutkimuksen kontekstissa. Keskeisenä päämääränä on kehittää, selkeyttää ja täsmentää yhteisölliseen taidekasvatukseen perustuvaa lähestymistapaa yhteistyössä osallistujien kanssa. Lisäksi tutkimus pyrkii tarjoamaan poronhoitajaperheille uuden tavan tavoittaa ja informoida laajempaa yhteiskuntaa luovan työn keinoin. Lähtökohtana on näkemys taideperustaisen toiminnan kyvystä vahvistaa yhteisöjen voimaantumista, edistää ymmärrystä erityisiä yhteisöjä kohtaan ja siten parantaa heidän yhteistyötä alueellisten sidosryhmien kanssa. Tutkimuksen pääkysymys on: Miten yhteisöllinen taidekasvatus voi edistää arktisen alueen alkuperäiskansojen kulttuurista kestävyyttä? Tutkimuksessa sovellettu taideperustainen toimintatutkimus (ABAR) on strategia ja metodologia jota on kehitetty Lapin yliopiston taidekasvatuksen tiedekunnassa 1990 luvulta lähtien. Menetelmällä on tuotettu uutta tietoa monitieteisestä tutkimuksesta, pohjoisista ympäristöistä ja yhteisöistä sekä arktisista ja alkuperäiskansojen kulttuureista. ABAR on osallistavaa toimintatutkimusta, joka yhdistää yhteistyötä ja kanssatutkimusta yhteisöllisen taidekasvatuksen puitteissa. ABAR -tutkimushankkeilla pyritään tuomaan esiin paikallisväestön ja alkuperäiskulttuurien elämää olennaisena osana pohjoista aluetta. Taideperustaiset projektit ovat taidetapahtumissa ja näyttelyissä tuoneet esille monikulttuurisen Pohjoisen. Sovellan ja kehitän menetelmää projektissa, johon osallistuu saamelaisia poronhoitajaperheitä. Tutkimukseni keskeiset teoreettiset käsitteet ovat yhteisötaide ja yhteisöllinen taidekasvatus. Tässä yhteydessä on syntynyt käsite new genre Arctic art, joka kuvaa taideperustaista yhteistyötä pohjoisen monikulttuurisessa yhteisössä. Dekoloniaalinen ajattelu ja toiminta kohdistuu poronhoitajaperheiden saamelaisuuteen ja heidän huomioiminen kolonisoituna kansana. Tutkimukseni osoittaa että yhteisöllinen taidekasvatus voi edistää dekoloniaalista ajattelua. Dekoloniaalinen ajattelu voi myös olla joillekin saamelaiselle uusi tapa kohdata arkeaan, sillä assimilaatiopolitiikka on syvästi juurtunut nykypäivän yhteisöön ja toimintatapoihin joita tänään koetaan normaaliksi. Pluriversaali (englanniksi pluriverse), jota suomeksi voi luonnehtia moninaisuudeksi, on tulevaisuuden visio, johon tässä tutkimuksessa viittaan tilaan, jossa monta kulttuuria ja tapaa elää, mukaan luettuna luonto toimivat tasa-arvoisesti rinnakkain, harmonisesti ja keskinäisesti riippuvaisia. Tutkimukseeni osallistui viisi saamelaista poronhoitajaperhettä, jotka asuvat Anárjávrin (Inarinjärven) lähialueella. He tuottivat ja levittivät tietoa poronhoidosta ja arjestaan osallistumalla yhteisötaiteelliseen toimintaan. Poronhoitajat dokumentoivat vuoden ajan jokapäiväistä elämäänsä valokuvaamalla, pyrkien tuomaan esiin poronhoidon nykypäivää sekä ammatin arjen hetkiä ja tilanteita. Tavoitteena oli tarkastella elinkeinoa uudesta näkökulmasta ja tehdä näkyväksi harvinaisen ammatin nykytilaa. Valokuvat muodostivat perustan poronhoitajien arkielämää valottavalle näyttelylle Boazoeallin (Poroelämää), joka esiteltiin ensimmäistä kertaa Saamelaismuseo Siidassa vuonna 2017. Näyttelyn innoittamana perheet jatkoivat visuaalista työtään ja julkaisivat vuonna 2023 valokuvakirjan Boazoeallin. Olen reflektiivisesti analysoinut tutkimusaineiston, joka koostuu yli 1000 valokuvasta, avoimista haastatteluista ja useista keskusteluista poronhoitajaperheiden kanssa sekä muistiinpanoistani niistä ja omista kokemuksistani. Tutkijana minulla on mahdollisuus toimia poronhoitajien sisäpiirissä, sillä puolisoni on poronhoitaja, ja elinkeino on myös osa omaa arkeani. Samalla olen kuitenkin myös ulkopuolinen, koska en ole saamelainen enkä syntynyt poronhoitajakulttuuriin. Tällä tutkimuksella on siksi autoetnografinen ulottuvuus: analysoin aineistoni ohella myös omia arjen kokemuksiani peilaten niitä poroperheiden kertomuksiin ja valokuviin. Sisäpiiriroolini on auttanut minua tutkijana ja taidekasvattajana ymmärtämään poronhoitajien työtä sekä saamelaista kulttuuritaustaa, mikä on ollut avuksi toiminnan suunnittelussa ja tutkimuksen toteuttamisessa. Tutkimus sisältää neljä vertaisarvioitua artikkelia, jotka ovat julkaistu tieteellisissä lehdissä. Boazoeallin-näyttely muodostaa väitöskirjani taiteellisen osan. Artikkeleissa analysoidaan ja tarkastellaan yhteisöllisen taidekasvatuksen, yhteisötaiteen, saamelaisten alkuperäiskulttuurin, arktisen taiteen monikulttuurisen dynamiikan sekä kanssatutkimuksen ja dekoloniaalisuuden teemoja. Kanssatutkimus yhteisöissä, joissa osallistujat toimivat tutkijoina ja tasavertaisina kumppaneina luovissa prosesseissa, edellyttää syvällistä kulttuurista ymmärrystä. Tutkimuksen löydökset osoittavat, että yhteisöllinen taidekasvatus edellyttää joustavuutta sekä herkkyyttä kuulla osallistujia. Kuuntelemisen ydin on kyky hahmottaa yksilön ja hänen yhteisönsä laajempia kokonaisuuksia, ymmärtää niiden merkityksiä ja tunnistaa asioiden välisiä yhteyksiä. Poronhoitajaperheiden arkielämässä limittyy useita tasoja, ja taideperustainen toimintastrategia, yhteisöllinen taidekasvatus ja yhteisötaide tuovat niitä esille. Niiden avulla pystyvät alkuperäiskansat haastaa kolonialistisia asenteita. Taideperustainen toiminta, yhteisötaide ja siitä tiedottaminen tuovat esiin osallistujien kulttuuria. Kuvat välittävät poronhoitajien perittyä saamelaista alkuperäiskansan tietoa, jota edelliset sukupolvet ovat kehittäneet vuosisatojen ajan. Tämän tiedon tutkiminen ja esiin tuominen taiteessa, jota usein pidetään länsimaisena perintönä, edellyttää myös eettistä harkintaa. Osallistavat toimet, yhteistyö ja kanssatutkimus ovat tässä keskeisessä roolissa. Ainutlaatuinen tutkimusasemani osallistuvassa yhteisössä on epäilemättä syventänyt tutkimukseni lähestymistapaa ja parantanut ymmärrykseni alkuperäiskansan kontekstista ja merkityksestä. Tutkimukseni on ollut pitkäaikainen hanke, joka on osaltaan auttanut ja laajentanut ymmärrystäni tutkimusaiheesta. Tutkimukseni osoittaa että yhteisöllinen taidekasvatus voi edistää dekoloniaalista ajattelua. Yhteisöllinen taidekasvatus mahdollisti poronhoitajaperheille luovan, visuaalisen ja nykytaiteeseen pohjautuvan toiminnan, jonka kautta nähdä omaa kulttuuriaan ja tuoda se esille. Heidän visuaaliset esityksensä elämästään – näyttelyn ja kirjan kautta – toivat päivänvaloon ainutlaatuisen ajanjakson arktisessa elämässä. Tämä prosessi sai osallistujat arvostamaan ja tarkastelemaan omaa elämäänsä toisesta näkökulmasta. Alkuperäiskansojen oikeuksien tunnustaminen heidän ympäristöönsä ja kulttuuriin sekä heidän perityn erityistiedon arvostaminen ovat keskeistä, jotta arktisen alueen kulttuurinen kolonialismi ja hyväksikäyttö voidaan katkaista ja mahdollistaa kestävästi monikulttuurisia yhteisöjä. Yhteisölliset taidekasvatusprojektit voivat toimia dialogisina foorumeina, jotka edistävät alkuperäiskansojen kulttuurista arvostusta ja monikulttuurista ymmärrystä tulevaisuuden arktisella alueella.This research focuses on the potential of using community-based art education within art-based action research in the context of decolonial thinking and acting. The research project is conducted with Sámi reindeer herder families, exploring and unfolding in their everyday lives. The context of the research reveals the contemporary socio-cultural terrain that is rapidly changing in the Arctic for multiple reasons. Various parties worldwide are exploring the still sparsely inhabited areas in the Arctic and how to utilise them to bring global resources and security worldwide. Globalisation, rapidly advancing technology, and social connections are changing the structure of society and people’s worldviews and daily needs in the North. These components strongly affect and change the lives and the future of the inhabitants of the North. Sámi reindeer herders strive to maintain their rights and possibilities to practise the livelihood they have inherited in their families for centuries. Reindeer herding is an ancient livelihood, evoking romantic notions of old times. The reindeer herders want to renew the general conception of their work and daily lives. They want their livelihood and culture to be a fundamental part of the future of the contemporary Arctic. The art-based actions in this study seek to create the possibility for the reindeer herders to disseminate information about themselves on their terms and from their point of view. The research took place in the Finnish parts of Sápmi, the Sámi Indigenous homeland, which covers the northern parts of Norway, Sweden, Finland and the Kola Peninsula of Russia. Hence, the Sámi reindeer herders’ culture and Sámi background as a divided and colonised people are fundamental starting points for this research. The research explores the possibilities for community-based art education to navigate in a multicultural context, empower the participants, and seek decolonising methods through community art. The research aims to explore the conditions and develop decolonising possibilities for community-based art education used in Indigenous and Arctic research. The objectives are to develop, clarify, and specify the community-based art education approach in co-research with participants to offer them a way to contribute to broader circles of society through creative work. Artbased action can lead to empowerment and decoloniality, as well as understanding and better cooperation with other regional stakeholders. The main question of this research is: How can community-based art education foster Indigenous cultural sustainability in the multicultural Arctic? The approach of art-based action research is a strategy that primarily involves art education methods. Art-based action research (ABAR) has been developed in the Department of Art Education at the University of Lapland in Finland since the 1990s, and has also produced new knowledge of multidisciplinary research, northern environmental circumstances, and Arctic and Indigenous cultural research. ABAR is participatory action research, collaboration, and co-research within community-based art education. The ABAR projects seek to propagate Sámi Indigenous culture and local people’s lives as an essential part of the northern region. The projects have promoted the multicultural North in art events and exhibitions. In this research I apply and develop the ABAR strategy in a project with Sámi reindeer herders. The main theoretical concepts of this study are community art and communitybased art education. These concepts have led to the development of new genre Arctic art, which highlights art-based collaboration in the multicultural North. Decoloniality, also expressed as decolonial thinking and action, emerged from the Sámi background and culture of reindeer herder families, recognizing them as a colonised people. For some Indigenous people, decolonial thinking offers a new way to navigate their daily lives, as assimilation policies are deeply embedded in contemporary society and often accepted as the status quo. The concept of the pluriverse envisions a future where multiple cultures and ways of being coexist, including nature, emphasizing equality, harmony and interdependence. This research gathered five Sámi reindeer herder families in the nearby regions of the Anárjávri, the Davvisámi (Northern Sámi) word for Lake Inari, in the northernmost Finnish part of Sápmi to produce and disseminate information about their livelihood and daily lives by creating community art. The reindeer herder families took photographs of their daily lives for one year to explore and reveal the moments and situations of a contemporary reindeer herder’s life. The aim was to unveil their livelihood from a different perspective and reveal the contemporary situation of a rare profession. The photographs formed the basis of an exhibition of installations of reindeer herders’ everyday life, called Boazoeallin, a Davvisámi word for Reindeer Life, first exhibited in Sámi Museum Siida in 2017. Inspired by the exhibition, the families continued the visual work and published a Boazoeallin book of their photographs in 2023. I have reflectively analysed the research material, which consists of over 1000 photographs, open interviews and several discussions with the families and my notes gathered in this process. As a researcher, I have an insider-outsider position as I have been part of the reindeer herders’ community by marriage for a long time. Hence, the research also has an autoethnographic characteristic since I mirror and analyse my experiences with the participating families’ research material. My insider role has helped me, in my works as an art educator, to design and facilitate community-based art education actions, which necessitated giving specific attention to the circumstances of the reindeer herders’ work and the Sámi cultural background of the participating families. This research includes four peer-reviewed articles published in scientific journals. The Boazoeallin exhibition is an artistic component of this dissertation. The articles analyse and explore community-based art education, community art, the Sámi Indigenous culture, the multicultural complex of Arctic Art and the questions of co-research and decolonial research actions. My main findings indicate that community-based art education requires both the sensitivity and the flexibility of the art educator-facilitator-researcher person. Sensitivity grew understanding and led me as a researcher to understand more significant complex circumstances in the reindeer herders’ daily lives. The art-based action strategy, community-based art education, and community art together with Indigenous people can contribute to decoloniality. Democratic research with communities involving the participants as co-researchers and equal partners in creative actions requires cultural awareness. It is a question of balance and competence in listening to and understanding people, their cultures, and their traditions. The art-based actions unveil the participants’ culture and the special Indigenous knowledge they have developed over generations. The exploration and exposure of their knowledge in art, which is considered a Western and Eurocentric heritage, requires ethical consideration. Participatory actions, collaboration and coresearch are essential. My findings indicate how important it is that the researcher and facilitator know the community context and cultural knowledge of the participants well. My unique position as an insider in the participating community has, without doubt, brought particular depth to the research approach and the understanding of the context. The study has been a long-term project, which has been advantageous in giving a broader view of the research matter. My findings indicate that community-based art education can be a helpful method in fostering decoloniality. Community-based art education connected the reindeer herder families to a creative, visual, contemporary art-based action that otherwise may not have occurred. Their visual presentations of their lives through an exhibition and a book brought to daylight a rare time frame of contemporary Arctic life, which made them appreciate and see their lives from a different angle. The experiences, moments of their lives, Indigenous culture, and knowledge that the photographs show are recognised as valuable when seeking a shared sustainable future in a multicultural world. Acknowledging the Indigenous people’s existence and place-specific importance is continuously crucial to avoid further colonisation and exploitation of the Arctic. Community-based art education can form a dialogical platform for Indigenous cultural esteem and multicultural understanding in the Arctic of the future

Asunto-osakeyhtiön vastuulle kuuluvan kunnossapitotyön teettämisen edellytykset ja riskienhallinta osakkeenomistajan näkökulmasta

Vuonna 2010 asunto-osakeyhtiölaki (1599/2009, AOYL) koki kokonaisuudistuksen, jonka myötä lakiin lisättiin pykälät osakkeenomistajan oikeudesta teettää kunnossapitotyö asunto-osakeyhtiön puolesta (AOYL 4:4–5). Näiden pykälien tavoitteina oli selkeyttää epäselvää oikeustilaa ja kunnossapitovastuun jakautumista osakkeenomistajan ja yhtiön välillä sekä parantaa osakkeenomistajien oikeussuojaa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitkä ovat edellytykset ja riskit asunto-osakeyhtiön osakkeenomistajan kunnossapitotyön teettämisoikeudelle sekä osakehuoneistossa että yhtiön tiloissa. Lisäksi arvioidaan sitä, onko nykyisille AOYL 4:4–5:ille jonkinlaista muutostarvetta. Kysymyksenasettelusta johtuen tutkimuksessa käytetään lainopillista ja de lege ferenda -metodia. Edellytykset ja riskit poikkeavat toisistaan riippuen siitä, suoritetaanko kunnossapitotyö osakehuoneistossa (AOYL 4:4) vai yhtiön tiloissa (AOYL 4:5). Keskeisimmäksi eroksi havaittiin se, että kynnys teettämisoikeuden edellytysten täyttymiselle on huomattavasti korkeammalla yhtiön tilojen kuin osakehuoneiston osalta. AOYL 4:4:n mukaiset edellytykset täyttyvät varsin moninaisissa tilanteissa, kun taas AOYL 4:5:n mukaiseen teettämisoikeuteen tulisi turvautua vain erittäin harkitusti ja äärimmäisissä poikkeustapauksissa. Tutkimuksessa huomataan, että osakkeenomistajalla on hyvät työkalut teettämisoikeuksiin liittyvien riskien hallintaan. Keskeistä riskienhallinnan kannalta on edellytysten ja niiden muoto- ja menettelysäännösten tunteminen. Tärkeintä osakkeenomistajan näkökulmasta on, että yhtiön korjauskustannukset eivät jää edes osittain hänen maksettavakseen. Sekä osakkaan että yhtiön etuna on, että yhtiö huolehtii aina ensisijaisesti omasta kunnossapitovastuustaan. Tutkitut lainkohdat ovat toimivia, ne ovat saavuttaneet suurimmalta osin lakimuutoksen niille asettamat tavoitteet ja ne vastaavat voimassa olevaa oikeustilaa. Näin ollen lakia ei ole tarkoituksenmukaista päivittää tai muuttaa pykälien osalta. Nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa osakkeenomistajan teettämisoikeutta koskevan oikeussuojan toteutumisen mahdollisimman monissa eri tilanteissa. Ongelmat pykälien käytännön soveltamisessa johtuvat siitä, että yksittäiset tilanteet poikkeavat yksityiskohdiltaan toisistaan. Olisikin toivottavaa, että verrattain tuore ja pirstaleinen oikeuskäytäntö tulisi tarkentumaan ja laajentumaan tulevina vuosina, erityisesti yhtiö- ja oikeuskäytäntöä ohjaavien ylimpien tuomioistuinten ratkaisujen myötä

Outdoors goes online : tourist gaze in social media for visitor monitoring and management

Matkakohteiden visuaaliset esitykset ovat aina inspiroineet matkailijoita. Tilaustaiteena tehdyt maalaukset esittelivät koskemattoman luonnon houkuttelevuutta ja haastoivat aikaisempia käsityksiä vaarallisesta erämaasta. Lavastetut valokuvat, postikortit ja populaaritaide jatkoivat samaa mielikuvan rakentamista. Sosiaalisen median nousu on kuitenkin tarkoittanut merkittäviä muutoksia. Kyse ei ole pelkästään lomakuvien jakamisesta ystäville kotona. Globaaleilla sosiaalisen median alustoilla kävijät inspiroivat muita kertomalla minne matkustaa ja mitä nähdä siellä. Tämä siirtymä perinteisistä medioista käyttäjien tuottamaan sisältöön mahdollistaa sen, että sosiaalisen median käyttäjät vaikuttavat nykyään turistiseen katseeseen ohi hallitusten politiikan, ympäristösuunnittelun tai kävijähallinnan. Samaan aikaan suojeltujen virkistysalueiden hallinnoijat pyrkivät vastaamaan lisääntyvän ulkoilun ja kasvavien käyntimäärien tarpeisiin suojelluilla alueilla ja samalla turvaamaan niiden ekologinen eheys. Sosiaalisen median kasvava vaikutus matkainspiraation lähteenä korostaa tarvetta ymmärtää paremmin, miten sosiaalinen media vaikuttaa kävijöihin ja sen potentiaalista käyttöä kävijähallinnan työkaluna. Tässä tutkimuksessa tutkin, miten sosiaalinen media vaikuttaa turistin katseeseen suojelluilla luontovirkistysalueilla käyttäen esimerkkinä Kilpisjärveä ja Käsivarren erämaa-aluetta Luoteis-Lapissa. Tutkimuskysymys jakautuu kolmeen osakysymykseen: 1) Mitä Kilpisjärvestä ja Käsivarren erämaa-alueesta julkaistaan sosiaalisessa mediassa? 2) Miten tämä sisältö vahvistaa tai haastaa olemassa olevia luontokäsityksiä? 3) Mitä sosiaalinen media ja Big Data -informaatiokeruumenetelmät tarjoavat kävijäseurannalle? Tutkimuskysymykset asettuvat luonnon kulttuurisen konstruktion teoreettiseen viitekehykseen. Tarjotakseni pitkittäisen näkökulman siihen, miten kulttuuriset ja sosiaaliset vaikutteet muokkaavat luontokäsitystämme, tarkastelin visuaalisten taiteiden roolia erämaakeskusteluissa romantiikan aikakaudelta nykyiseen sosiaalisen median aikakauteen. Seuraavaksi tutkin sosiaalista mediaa alustana, joka heijastaa turistin katsetta: se on alusta, jossa kävijät jakavat visuaalisia narratiiveja, muovaavat maisemien tulkintaa ja luovat yhdessä matkakohdekuvastoa. Tämä sosiaalisen median ominaisuus on mahdollistanut useita määrällisiä ja laadullisia kävijäseurantatutkimuksia viime vuosina. Vuonna 2019 kerätty sosiaalisen median data koostuu kuvista, joita analysoitiin sekä kuvantunnistukseen perustuvan konenäön että manuaalisen luokittelun avulla. Tekstipohjainen data luokiteltiin manuaalisesti. Analysoin määrällistä dataa myös netnografisten havaintojen valossa ja hyödynnän lopuksi paikkatietoanalyysiä sijoittaakseni sosiaalisen median datan Kilpisjärven geologiseen, poliittiseen ja luonnontieteelliseen kontekstiin. Tutkimukseni osoittaa, että Kilpisjärvestä julkaistut sosiaalisen median postaukset ylläpitävät kolonialistista ja romantisoitua kuvastoa erämaamaisemista. Laajat avoimet maisemat hallitsevat jaettua sisältöä, kun taas kuvia ekologisen luonnon yksittäisistä elementeistä tai paikallisesta arjesta ja kulttuurista on vähän. Sosiaalinen media osoittaa vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta, joka ennennäkemättömällä nopeudella lisää sen vaikutusta turistin katseeseen ja kehystää luonnon jaettaviksi kuviksi. Tulokset viittaavat siihen, että sosiaalinen media ohjaa kävijöitä luontokohteisiin ihailemaan pääasiassa maisemia, mutta ekologiset näkökulmat jäävät usein huomiotta. Tämä voi edistää pinnallista suhdetta luontoon. Lisäksi sosiaalinen media välittää kolonialistista diskurssia marginalisoimalla paikalliset ja alkuperäiskulttuurit, tehden niistä maisemissa näkymättömiä. Tutkimus edistää kehittyvää tutkimusalaa tarjoamalla uutta näyttöä sosiaalisen median datan käytettävyydestä ja rajoitteista kävijäseurannassa. Lisäksi se syventää paikkatietoanalyysin ja määrällisen sosiaalisen median datan laadullisia tulkintoja hyödyntämällä näkyvysanalyysiä kävijöiden mieltymysten tutkimiseen. Lopuksi olen käsitellyt kävijähallinnan haastetta tasapainottaa sosiaalisen median hyödyt matkakohteiden markkinoinnissa sen mahdollisten vaikutusten kanssa, jotka liittyvät turistin katseen muotoutumiseen ja luonnon yksipuoliseen esittämiseen jaettavina kuvina.Visual representations of destinations have always inspired travellers. Commissioned paintings were employed to promote the allure of untouched nature, challenging earlier perceptions of perilous wilderness. Staged photographs, postcards, and popular media served similar promotional purposes. However, the advent of social media has brought about a significant shift. It’s no longer just about sharing holiday snapshots with friends back home. Through global social media platforms, visitors inspire others about where to visit and what to see. This shift from traditional media to user-generated content means that social media users now have an impact on the tourist gaze outside government policies, environmental planning, or visitor management control. At the same time, managers of protected recreational areas have faced the challenge of meeting the needs of increased outdoor recreation and visitations to protected areas while safeguarding their ecological integrity. The increasing influence of social media as travel inspiration highlights the need for a better understanding of how social media impacts visitors and its potential contributions to visitor management. In this study, I explored how social media impacts visitors gaze in protected nature recreational areas, using the example of Kilpisjärvi and the Käsivarsi Wilderness Area in northwestern Finnish Lapland. The research question is divided into three sub-questions: 1) What is posted on social media about visits to Kilpisjärvi and the Käsivarsi Wilderness Area? 2) How does this content reinforce or challenge existing perceptions of nature? 3) What insights do social media and Big Data informationgathering methods offer for visitor monitoring? I situated these research questions within the theoretical framework of the cultural construct of nature. To provide a longitudinal perspective on how our perception of nature is shaped by cultural and social influences, I explored the role of visual arts in wilderness discourses from the Romantic era to the present social media age. Next, I studied social media as a platform reflecting the tourist gaze: it is where the visitors share visual narratives, shaping the interpretation of landscapes and co-creating destination imagery. This characteristic of social media has allowed for several quantitative and qualitative visitor monitoring studies in the last years. The social media data, which was collected in 2019, consists of images that underwent analysis using both a computer vision programme for image analysis and manual categorisation techniques. Textual data was manually classified. I reflect on the consequent quantitative data with netnographic observations and ultimately use spatial analysis to overlay the social media data onto the geological, political, and environmental context of Kilpisjärvi. This study reveals that visitors’ social media posts from Kilpisjärvi often perpetuate colonialist and romanticised imagery of wilderness landscapes. Large open landscapes dominate the selected content, while images depicting individual elements of ecological nature or local everyday life and cultures are relatively few. Social media demonstrates a strong feeling of community, which strengthens, at unprecedented speed, the power of its impact on the tourist gaze, framing nature into sharable images. These results suggest that social media guides visitors to nature destinations primarily to admire landscapes, often overlooking ecological aspects. This tendency may foster a superficial relationship with nature. Furthermore, social media propagates a colonial discourse by marginalizing local and indigenous cultures, rendering them invisible within the landscapes depicted. This study contributes to the evolving research field by providing further evidence of the usability and limitations of social media data for visitor monitoring. Additionally, it advances qualitative interpretations of spatial and quantitative social media data through novel use of viewshed analysis to study visitor preferences. Finally, I have addressed the challenge for visitor management to balance the social media’s benefits in promoting destinations with its potential to shape the tourist gaze and limited representations of nature through shareable images

”Toivottomuus olikin yhtäkkiä pois” : työntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön paikasta moniammatillisessa kouluväkivallan ehkäisyssä

Tämän pro gradu -tutkielman tutkimustehtävänä oli selvittää sosiaalityön paikkaa moniammatillisesti toteutetussa ja yhteisöön kohdennetussa kouluväkivallan ehkäisyssä. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin mukaisesti. Aineistona toimi moniammatillisesti toimineiden työntekijöiden ryhmähaastattelut. Tutkimukseen osallistui yhteensä kymmenen haastateltavaa. Haastateltavat olivat olleet mukana kouluväkivallan ehkäisyyn tähdänneessä toiminnassa kevään 2024 aikana. Kouluväkivallan ehkäisyyn tähdännyt työ liittyi Lapsen ja nuoren väkivallaton koulu ja arki -hankkeeseen ja kohdistui kahteen koululuokkaan yhteisöinä. Myös työn suunnittelussa ja tukemisessa hyödynnettiin moniammatillisuutta. Tutkimukseen osallistuneet työntekijät löytyivät hankkeessa toimineen hanketyöntekijän avustuksella. Aineiston perusteella työntekijöillä on paljon positiivia kokemuksia moniammatillisuudesta kouluväkivallan yhteisöllisen ehkäisyn kontekstissa. Myönteiset kokemukset liittyvät yhteisen päämäärän asettamiseen, ilmiöön liittyvän tiedon jakamiseen ja eri ammattikuntien työn parempaan tuntemiseen, josta nähdään olevan hyötyä myös muiden aihepiirien kanssa työskenneltäessä. Myös työn kouluväkivallan ehkäisytyön kuormittavuuteen liittyen, moniammatillisuudella oli positiivisia vaikutuksia. Tutkimuksen tulosten perusteella sosiaalityö näyttäytyy, koulun sosiaalityötä lukuun ottamatta, näkymättömänä kouluväkivallan ehkäisyn käytännön työssä. Sosiaalityön ammattilaisilla nähdään olevan omaa ammatillisuuteen liittyvää osaamista, jota voidaan hyödyntää moniammatillisesti toteutettavassa kouluväkivallan ehkäisytyössä. Sosiaalityön ammattilaisilla nähdään olevan tarpeellista tietoa ilmiöön liittyen, mutta myös kykyä kokonaisvaltaisen ja systeemisen näkökulman esiintuomiseen