Menstruationsblödning är en oberoende bestämningsfaktor för hemoglobin- och ferritinnivåer hos premenopausala blodgivare

To prevent blood donors from developing iron deficiency (ferritin <15 μg/l) and subsequent anaemia (haemoglobin <120 g/l), blood services rely on information about known risk factors, including the donor’s sex and age. Menstrual blood loss is not accounted for in blood donation interval recommendations, despite being a known risk factor of iron deficiency. We aim to investigate to what extent menstrual bleeding is associated with ferritin and haemoglobin levels in female blood donors, and whether other menstruation-related factors (i.e. use of hormonal contraception, heavy menstrual bleeding) are associated with risk of iron deficiency or anaemia. The study population consisted of 482 premenopausal and 499 postmenopausal Dutch whole blood donors. Exclusion criteria were current pregnancy, BMI ≥50, ferritin ≥200, PBAC ≥400 and age <18 or ≥70 years. Menstrual blood loss was quantified using a pictorial blood assessment chart (PBAC), a semi- objective method to evaluate the number of used menstrual products and the degree of staining. We identified predictors of log(ferritin)/haemoglobin and iron deficiency/anaemia using Bayesian linear and logistic regression models, and quantified the average percentage of variance in log(ferritin) and haemoglobin explained by the co-variates. Menstrual blood loss explained the majority of the variance in haemoglobin (7.5 %) and second only to the number of days since last donation for ferritin (8 %). Heavy menstrual bleeding (PBAC ≥150, OR = 3.67 [1.52, 8.86]) was associated with anaemia, and use of levonorgestrel-releasing intrauterine device was negatively associated with iron deficiency (OR = 0.06 [0.01, 0.78]). Age was not associated with iron status. Menstrual blood loss and blood donation were the most important determinants of iron status in premenopausal women. Thus, results suggest that accounting for menstrual blood loss in donation interval guidelines may benefit blood donors.För att förebygga järnbrist (ferritin <15 μg/l) och påföljande anemi (hemoglobin <120 g/l) hos blodgivare, förlitar sig blodtjänster på information om kända riskfaktorer, bland annat donatorns ålder och kön. Menstruationsblödning beaktas inte i blodgivningsintervallrekommendationer, trots att menstruation är en känd riskfaktor för järnbrist. I denna tvärsnittsstudie ämnar vi utreda i vilken utsträckning menstruationsblödning är associerad med ferritin- och hemoglobinnivåer hos kvinnliga bloddonatorer, samt om andra menstruationsrelaterade faktorer (användning av hormonella preventivmedel, rikliga menstruationsblödningar) är associerade med ökad risk för järnbrist eller anemi. Studiepopulationen bestod av 482 premenopausala och 499 postmenopausala nederländska helblodsdonatorer. Exklusionskriterierna var graviditet, BMI ≥50, ferritin ≥200, PBAC-poäng ≥400 och ålder <18 eller ≥70 år. Menstruationsblödning kvantifierades med en bildbaserad blödningskarta (pictorial blood assessment chart, PBAC), semiobjektiv metod som möjliggör dokumentation av mängden använda menstruationsskydd och blodfläckarnas storlek. Vi använde Bayesianska linjära och logistiska regressionsmodeller samt kvantifierade den genomsnittliga variansen i log(ferritin) och hemoglobin orsakad av bestämningsfaktorerna. Majoriteten av variansen i hemoglobin (7,5 %) och näst mest efter antalet dagar sedan senaste bloddonation för ferritin (8 %) förklarades av menstruationsblödning. Riklig menstruationsblödning (PBAC ≥150, OR = 3.67 [1.52, 8.86]) var associerade med anemi, medan användning av hormonspiral var negativt associerat med järnbrist (OR = 0.06 [0.01, 0.78]). Ålder hade ingen association med järnstatus. Blodgivning och menstruationsblödning var de viktigaste bestämningsfaktorerna för järnstatus hos premenopausala blodgivare. Resultaten antyder att blodgivare kan dra nytta av riktlinjer för donationsintervall som beaktar information om menstruationsblödning och användning av hormonell prevention

VE-kaderiinin rooli mukautuvissa solujunktioissa versovan lymphangiogeneesin yhteydessä

Imusuonisto peittää erityisen tiheästi pintoja, jotka rajaavat kehoa ja ulkomaailmaa: ihoa, keuhkoja ja ruoansulatuskanavaa. Imusuonisto kerää nestettä kudoksista ja palauttaa sen verenkiertoon. Niinpä, imusuoniston liian harva kattavuus kudoksessa johtaa lymphedeemaksi kutsuttuun turvotukseen. Ääreisimusuoniston vajaatoiminnan on todettu haittaavan tulehdusten tehokasta taltuttamista ja lisäävän Krohnin taudin uusiutumisriskiä. Kolorektaalisyövän yhteydessä imusuoniston esiintyminen kasvaimen marginaalialueella voi joko parantaa tai huonontaa prognoosia riippuen siitä, ilmeneekö potilaan kehossa immuunivastetta kasvainta kohtaan vai ei. Juuri imusuoniston yhteys tautitiloihin ajaa tutkimusta imusuonien kehityksen ja kasvun ymmärtämiseksi. Tärkein imusuoniston kasvutekijöistä on VEGF-C, kasvutekijä, joka aktivoi imusuoniston tihentymistä sivuhaaroittumisen kautta, jopa aikuiskehon muutoin kasvultaan hiljentyneessä imusuonistossa. Tällaisen ”versovan lymphangiogeneesin” yksityiskohdat ovat yhä monelta osin epävarmoja. Eräs keskeinen tekijä on kuitenkin endoteelisolujen välisistä vyöliitoksista löytyvä VE-kadheriini. Solujen kiinnittymisen lisäksi, VE-kadheriinilla on rooli endoteelin permeabiliteetin ja rakenteellisen vakauden säätelyssä ja VEGF-C-signaloinnin vaimentamisessa. Tässä opinnäytetyössä on immunofluoresenssimikroskopian keinoin luonnehdittu VE-kadheriinin solutason lokalisaatiota versovassa imusuonistossa. Tämän lisäksi, VE-kadheriinin rooli kasvavassa imusuonistossa vahvistettiin funktionaalisella kokeella. Tutkimusta imusuonten versovaan kasvuun ei motivoi ainoastaan sen ymmärtäminen kehitysbiologisesta näkökulmasta, vaan lisäksi translationaalinen potentiaali. Vaikka VEGF-C:tä on jo onnistuneesti käytetty imusuoniston kasvun stimuloimiseen lääkinnällisessä kontekstissa, on sen indusoima kasvu ennalta-arvaamatonta ja kaoottista. Versomisen ymmärtäminen molekyylitasolla voi paljastaa uusia tapoja puuttua imusuoniston kasvuun. Tulevaisuudessa vaihtoehtoiset lähestymistavat voivat mahdollistaa imusuoniston tarkemman ohjailun tulehdukseen liittyvien sairauksien hoidossa.Lymphatic vasculature lines densely the outer borders of the body, such as the skin, the lungs, and the gut. The peripheral lymphatic system drains interstadial fluid from tissues and returns it to circulation. In turn, poor lymphatic vascularization of tissue causes swelling, i. e. lymphedema, and has been linked to worsened inflammation resolution, and heightened reoccurrence of Crohn’s disease. In colorectal cancer, lymphatic invasion to the tumor margin can either improve or worsen prognosis, depending on anti-tumor immune response or the lack thereof. Association with pathological conditions such as these drives research into developmental and post-developmental lymphatic growth. The most important growth factor for lymphatic endothelium is VEGF-C. The exposure of mature lymphatics to VEGF-C increases vascular density by inducing growth of new branches but the details of this “sprouting lymphangiogenesis” are not completely understood. One important effector in lymphatic endothelium is VE-cadherin, an adhesion molecule found in endothelial cell junctions. VE-cadherin plays a role in endothelial permeability, integrity, and suppression of VEGF-C signaling. This thesis includes the characterization of subcellular VE-cadherin localization in sprouting lymphatic endothelium via immunofluorescence microscopy. Subsequently, the role of VE-cadherin in sprouting lymphatic endothelium was functionally validated. Research into lymphatic sprouting is motivated not only by the prospect of gaining insight into vascular development but translational potential. While VEGF-C has been used to induce lymphatic growth in a therapeutical context, its potency as a growth-stimulating compound results in unpredictable and chaotic network expansion. Exploration into the molecular regulators of lymphatic sprouting aims to reveal new therapeutical targets for harnessing the peripheral lymphatics against inflammation-related disease, with precision

Seasonal and genetic effects on lipid profiles of juvenile Atlantic salmon

Seasonality can influence many physiological traits requiring optimal energetic capacity for life-history stage transitions. In Atlantic salmon, high-energy status is essential for the initiation of maturation. Earlier studies have linked a genomic region encoding vgll3 to maturation age, potentially mediated via body condition. Vgll3 has also been shown to act as an inhibitor of adipogenesis in mice. Here we investigate the influence of season and vgll3 genotypes associating with early (EE) and late (LL) maturation on lipid profiles in the muscle and liver of juvenile Atlantic salmon. We reared Atlantic salmon for two years from fertilization and sampled muscle and liver during the spring and autumn of the second year (at which time some males were sexually mature). We found no seasonal or genotype effect in the muscle lipid profiles of immature males or females. However, in the liver we detected a triacylglycerol enrichment and a genotype specific direction of change in membrane lipids, phosphatidylcholine and phosphatidylethanolamine, from spring to autumn. Specifically, from spring to autumn membrane lipid concentrations increased in vgll3*EE individuals but decreased in vgll3*LL individuals. This could be explained by 1) a seasonally more stable capacity of endoplasmic reticulum (ER) functions in vgll3*EE individuals compared to vgll3*LL individuals or 2) vgll3*LL individuals storing larger lipid droplets from spring to autumn in the liver compared to vgll3*EE individuals at the expense of ER capacity. This genotype specific seasonal direction of change in membrane lipid concentrations provides more indirect evidence of a potential mechanism linking vgll3 with lipid metabolism and storage.Peer reviewe

Eturauhassyövän hoitoresistenssin ja kuolettavuuden merkkiaineet

Background: Prostate cancer (PCa) is the second most common cancer and the fifth leading cause of cancer death in men globally. PCa incidence quickly increased during the 1990s with the popularization of prostate-specific antigen (PSA) testing. This lead to overdiagnosis of clinically insignificant cancers, which would not have caused harm during the lifetime of the patient. Determining if PCa is clinically significant (csPCa) based on current standard of care risk stratification remains difficult. It is known that grade group (GG)1 cancers behave indolently, but they can upgrade during follow-up, either due to under-sampling of higher grade tumor components or dedifferentiation, complicating the definition of csPCa. Further, a subset of higher grade PCas, especially GG2 do not disseminate outside of the prostate. In addition to tumor characteristics, the clinical significance of PCa, on an individual level, is determined by the life expectancy and comorbidities of the patient, which prove lethal more often than PCa. Accurate risk stratification is key in determining management, as overtreatment of indolent PCa leads to increased healthcare costs and unnecessary side effects for the patient. Incorporation of multi-parametric magnetic resonance imaging (mpMRI) combined with targeted biopsies (TBx) to diagnostic pathways has both increased detection of csPCa, and decreased the need for biopsies, reducing the detection of low-grade cancers. No widely accepted biomarkers of csPCa have been identified, which presents an unmet clinical need, especially in the clinically intermediate-risk PCa. The role of novel biomarkers is decreasing the need for diagnostic, especially repeat, biopsies; improved selection of patients for active surveillance; and determining the intensity of definitive treatment. In this thesis, we investigated the prognostic ability of transcripts included in commercially available tissue-based PCa risk stratification transcript panels in a clinically hard-to-predict radical prostatectomy-treated intermediate-high-risk cohort. We also examined the association of prostatic expression of kallikrein-related peptidases (KLKs) and their targets to patient outcomes, as some KLKs are included in a novel commercially available blood-based biomarker panel aiming to improve csPCa detection. Finally, we sought to unveil the histomic and transcriptomic determinants of PCa visibility in mpMRI and its association with PCa prognosis. Main results and conclusions: Study I: The transcripts included in the PCa panels Decipher (Veracyte, San Diego, CA), Oncotype DX (Exact Sciences, Madison, WI) and Prolaris (Myriad Genetics, Salt Lake City, UT) as well as the pan-cancer mutational panel MSK-IMPACT (Memorial Sloan Kettering Cancer Center, New York, NY) improved prediction of metastatic and lethal PCa over clinical parameters GG, pathological tumor stage and PSA. Despite the promising results, prospective evidence on patient outcomes and cost-effectiveness on these assays is lacking, which prevents their routine clinical use. Study II: Analysis of prostatic expression of KLKs and their targets, protease-associated receptors, helped to identify those GG2-4 PCa patients, who will develop metastatic progression compared to standard of care clinical parameters. Strong KLK12 immunostaining and low transcription of KLK15 were associated with poor survival. The knockdown of KLK15 decreased colony formation of LNCaP cells. These findings implicate several KLKs in PCa pathogenesis. In addition to the well-established prostatic KLKs (2-3), these proteases and their targets should be addressed in both functional and clinical biomarker studies. Study III: MRI visibility was associated with histomic and transcriptomic characteristics indicative of aggressively progressing disease. Particularly, MRI-invisible PCas histologically resembled benign prostates more than MRI-visible cancers did, based on the amount of luminal space in tissue microarray cores. The differentially expressed genes between MRI-visible and invisible PCas were able to predict patient outcomes in a clinically baseline-matched external cohort and were associated with e.g. castration-resistance and high-grade PCa in our literature review. Further, the transcripts included in the commercial risk stratification panels predicted MRI visibility, strengthening the hypothesis that MRI visibility and prognosis are linked. MRI-invisible lesions seem to not be drivers of prognosis in patients with any MRI positive PCa lesions. If our results are confirmed in a larger, prospective setting, TBx should suffice for risk stratification in men with a positive prostate MRI.Tausta: Eturauhassyöpä on maailmanlaajuisesti toisiksi yleisin miesten syöpä, sekä viidenneksi yleisin miesten syöpäkuoleman aiheuttaja. Eturauhassyövän yleisyys lisääntyi 1990-luvulla nopeasti prostataspesifisen antigeenin testaamisen yleistymisen myötä. Tämä johti kliinisesti merkityksettömien syöpien ylidiagnosointiin. Kliinisesti merkityksetön eturauhassyöpä tarkoittaa, ettei se ehdi aiheuttaa miehelle haittaa tämän elämän aikana. Kliinisesti merkittävän syövän määrittäminen nykyisillä kliinisessä käytössä olevilla riskistratifiointityökaluilla on vaikeaa. Tiedetään, että erilaistumisryhmän 1 syövät eivät yleensä aiheuta merkittävää haittaa, mutta osa etenee histologisesti seurannassa, joko johtuen riittämättömistä diagnostisista koepaloista tai tosiasiallisesta epäerilaistumisesta, mikä hankaloittaa kliinisesti merkittävän eturauhassyövän määrittelemistä. Toisaalta osa heikommin erilaistuneista syövistä, erityisesti erilaistumisryhmässä 2, eivät leviä eturauhasen ulkopuolelle. Eturauhassyövän kliiniseen merkittävyyteen vaikuttavat kasvaimen ominaisuuksien lisäksi myös potilaan elinajanodote sekä komorbiditeetit, joihin suurin osa eturauhassyöpäpotilaista kuolee. Täsmällinen riskistratifiointi on avainasemassa hoitostrategian valinnassa, sillä indolentisti käyttäytyvän eturauhassyövän ylihoito lisää terveydenhuollon kustannuksia sekä potilaaseen kohdistuvia tarpeettomia haittoja. Eturauhasen magneettikuvantaminen (MRI) yhdistettynä kohdennettuun koepalanottotekniikkaan on lisännyt kliinisesti merkittävän eturauhassyövän diagnosointia, ja samalla vähentänyt koepalojen ottamisen tarvetta vähentäen matalan riskin eturauhassyövän löytymistä. Yleisesti hyväksyttyjä kliinisesti merkittävän eturauhassyövän merkkiaineita ei ole löydetty, vaikka näille olisi kliininen tarve, eritoten nykyisten keskiriskin syöpien kohdalla. Uusia merkkiaineita tarvitaan vähentämään diagnostisten koepalojen, erityisesti toistettua, ottamista; tarkentamaan aktiiviseurannalla hoidettujen potilaiden valintaa, sekä aktiivihoidettujen potilaiden kohdalla auttamaan hoidon intensiteetin määrittämisessä. Tässä väitöskirjassa tutkimme kaupallisiin eturauhassyövän riskistratifiointipaneeleihin kuuluvien lähetti-RNA-molekyylien prognostista arvoa kliinisesti vaikeasti ennustettavassa, leikkaushoidetussa keski- ja korkean riskin syövän aineistossa. Tarkastelimme myös kallikreiinien (KLK) ja niiden kohteiden RNA-tason ilmentymisen suhdetta hoitovasteeseen, sillä osa kallikreiineista kuuluu uuteen kaupalliseen eturauhassyövän verinäytemerkkiainepaneeliin, joka kehitettiin tarkentamaan kliinisesti merkittävän eturauhassyövän diagnostiikkaa. Viimeisenä, pyrimme löytämään ne eturauhassyövän histologiset ja transkriptio-ominaisuudet, jotka määrittävän taudin erottumisen MRI:ssä sekä selvittämään niiden yhteyden eturauhassyövän ennusteeseen. Päätulokset ja johtopäätökset: Osatyö I: Kaupallisiin eturauhassyöpäpaneeleihin, Decipher, Oncotype DX ja Prolaris, sekä yleissyöpäpaneeli-MSK-IMPACTiin kuuluvat RNA-molekyylit paransivat syöpien luokittelua etäpesäkkeitä lähettäväksi tai tappavaksi taudiksi, tai vastaavasti indolentiksi, verrattuna pelkkiin kliinisiin ominaisuuksiin, kuten erilaistumisryhmään, paikalliseen levinneisyyteen ja PSA:n. Näistä lupaavista tuloksista huolimatta, prospektiivinen näyttö näiden paneelien vaikutuksesta potilaiden hoitotuloksiin sekä niiden kustannus-vaikuttavuussuhteesta puuttuu, minkä vuoksi niiden rutiininomaista kliinistä käyttöä ei voida suositella. Osatyö II: Kallikreiinien sekä niiden kohteiden, proteaaseihin assosioituvien reseptorien, ilmenemistasot auttoivat tunnistamaan ne keski- ja korkean riskin potilaat, joiden sairaus lähettää etäpesäkkeitä verrattuna kliinisessä käytössä oleviin muuttujiin. Vahva KLK12:n immunovärjäytyminen ja heikko KLK15:n RNA-tason ilmeneminen yhdistyi heikkoon ennusteeseen. KLK15:n hiljentäminen LNCaP-solumallissa vähensi sen kasvua. Löydöksemme osoittavat, että useat kallikreiinit ovat mukana eturauhassyövän patogeneesissä. Näitä proteaaseja ja niiden kohteita tulisi käsitellä tulevaisuuden mekanistisissa ja kliinisissä merkkiainetutkimuksissa. Osatyö III: Eturauhassyövän erottuminen MRI:ssa oli yhteydessä histologisiin ja RNA-tason ominaisuuksiin, jotka viittaavat aggressiivisesti etenevään syöpään. MRI-näkymättömät eturauhassyövät muistuttivat histologisesti enemmän benigniä eturauhasta, kuin MRI-näkyvät, perustuen rauhasonteloiden pinta-alojen vertailuun kudossiruissa. MRI:ssa näkyvien ja näkymättömien kasvainten erot geenien ilmentymistasoissa pystyivät luokittelemaan potilaat toisessa, ulkoisessa aineistossa hyvän ja huonon ennusteen ryhmiin. Kirjallisuuskatsauksessa nämä ilmenemiserot yhdistyivät mm. kastraatioresistenssiin sekä heikosti erilaistuneeseen eturauhassyöpään. Lisäksi kaupalliset riskiluokittelupaneelit pystyivät erottelemaan MRI:ssa näkyvät ja näkymättömät syövät toisistaan, mikä vahvistaa hypoteesia MRI-näkyvyyden ja ennusteen yhteydestä. MRI-näkymättömät kasvaimet eivät näytä ajavan ennustetta potilailla, joilla on yksikin MRI-näkyvä kasvain. Jos tuloksemme toistetaan suuremmissa, prospektiivisissa tutkimuksissa, kohdennetut biopsiat riittävät eturauhassyövän riskiluokitteluun miehillä, joiden MRI on poikkeava

Optimizing experiment conditions to evaluate the impact of clonal hematopoiesis on gout pathogenesis using genome-wide knockout CRISPR screen

Clonal hematopoiesis (CH) is an age-related premalignant state in which hematopoietic stem cells acquire somatic genetic alterations that give the stem cells a competitive advantage. Consequently, the stem cell and its descendants expand in the bone marrow (BM) and form a clone. CH is associated with heightened risk of overall mortality, hematological malignancies, cardiovascular disease (CVD) and inflammatory conditions. Through the analysis of FinnGen cohort, we discovered association between CH genetic alterations and gout. Gout is the most common form of inflammatory arthritis worldwide, caused by the precipitation of uric acid into monosodium urate (MSU) crystals. Formed MSU crystals deposit into the joint tissue, causing localized inflammation driven by interleukin (IL)-1β. Phagocytosis of MSU crystals by tissue macrophages initiates inflammation and subsequent disease progression in gout. We hypothesize that CH associated genetic alterations promote a pro-inflammatory phenotype in macrophages, therefore exacerbating the inflammatory response in gout through increased secretion of IL-1β. Understanding these mechanisms could provide new insights into the interplay between CH and gout, potentially leading to novel therapeutic targets for managing gout in patients with CH. In this Master’s thesis, I developed a hypothesis-driven THP-1 cell line model to study gout and optimized experiment conditions to evaluate the impact of clonal hematopoiesis on gout pathogenesis using genome-wide knockout (KO) clustered regularly interspaced short palindromic repeats (CRISPR) screen. A Cas9-enhanced green fluorescent protein (eGFP)-expressing THP-1 monocyte cell line was generated from a single-cell colony. Cas9-eGFP expression was confirmed via western blot, and its activity was validated using a single-guide RNA (sgRNA) targeting beta-2 microglobulin (B2M). The genome-wide Brunello KO library was titrated and introduced into the THP-1 Cas9-eGFP cells. Monocyte-to-macrophage differentiation was optimized using phorbol-12-myristate-13-acetate (PMA). Enzyme-linked immunoassay (ELISA) and flow cytometry were used to optimize monosodium urate (MSU) crystal incubation times and IL-1β detection. Cells expressing high and low levels of IL-1β were sorted, and deoxyribonucleic acid (DNA) was isolated for sequencing. Sequencing data from isolated DNA will be utilized in future studies to characterize the somatic mutations regulating IL-1β in macrophages during MSU-induced inflammation

Diverging benthic trait diversity and drivers across fjord to slope habitats of the high Arctic

Peer reviewe

Coherent backscattering in discrete random media of particle ensembles

We consider radiative transfer and coherent backscattering (RT-CB) in a discrete random medium of particles. The elementary scattering matrix of the medium conforms to the ensemble-averaged scattering matrix for nonspherical particles and their mirror particles, both in random orientation. We express the ensemble-averaged matrix, via spectral decomposition, as a linear superposition of four pure Mueller matrices, and enable RT-CB computations via an independent treatment of the pure matrices. We validate the method for sparsely and densely packed random media of spherical particles. For the case of sparse packing, we compare two different RT-CB approaches, one with explicit input of polydisperse spherical-particle characteristics and the other with input by decomposing the ensemble-averaged scattering matrix. The results are in agreement and reproduce markedly well the asymptotically exact results from the Fast Superposition T-Matrix Method (FaSTMM). For the cases of dense packing, we compare the RT-CB to the FaSTMM by invoking the ensemble-averaged incoherent scattering matrix of volume elements as input for the RT-CB. For non-absorbing particles, the RT-CB agrees well with the FaSTMM. For strongly absorbing particles, there are deviations that underscore the need for further method development. In order to demonstrate the potential of the RT-CB, we compute multiple scattering for a sparsely packed spherical medium of nonspherical feldspar particles by utilizing their experimentally measured ensemble-averaged scattering phase matrix. Finally, we discuss future prospects for the RT-CB.Peer reviewe

Hammaslääketieteen opiskelijat tekstisisältöä tuottavan tekoälyn pioneereina

Tekoälysovelluksien integroiminen osaksi yliopistoihin on alkanut. Käyttöön liittyy kuitenkin myös rajoitteita ja haasteita. Viime vuosina generatiivisen tekoälyn ja laajojen kielimallien merkitys on korostunut, näistä keskeisimpänä erityisesti Helsingin yliopiston hammaslääketieteen opiskelijoiden keskuudessa on suosittu tekoälysovellus ChatGPT. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan tekstisisältöä käsittelevän ja tuottavan tekoälyn käyttöä Helsingin hammaslääketieteen opiskelijoiden keskuudessa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää – pääasiassa tekstisisältöä tuottavien – tekoälysovelluksien käytön yleisyyttä ja opiskelijoiden kokemuksia tekoälyn käytön hyödyistä, haitoista ja rajoista. Tutkimus toteutettiin anonyymina kyselylomaketutkimuksena, jossa kartoitettiin opiskelijoiden tekoälyn käyttöä opiskelussa ja vapaa-ajalla sekä näkemyksiä tekoälyn opiskelukäytön hyväksyttävyydestä ja hyödyllisyydestä. Tulosten perusteella tekoälysovellusten käyttö on varsin yleistä: 70,5 % tutkimukseen vastanneista opiskelijoista käyttää tekoälysovelluksia. Erityisen suosittuja ne ovat ensimmäisen ja toisen vuosikurssin prekliinisillä opiskelijoilla (88,2 %), verrattuna 3-6 vuosikurssin kliinisen vaiheen opiskelijoihin (59,2 %). Opiskelijat käyttävät sovelluksia lähinnä tenttiin valmistautumiseen, opiskelutehtäviin ja tiedonhakuun. Opiskelijoiden näkemyksissä tekoälyn hyödyllisyydestä opiskelussa on eroja. Suurin osa opiskelijoista pitää tekoälysovelluksia hyödyllisinä, mutta kliinisen vaiheen opiskelijoiden keskuudessa on epäluuloa sovelluksia kohtaan. Jotkut pelkäävät, että ne voivat muodostaa uhkia tehokkaalle opiskelulle. Tekoälysovelluksien suunnitelmallinen hyödyntäinen ja integroiminen osaksi oppimisympäristöä on välttämätöntä. Helsingin yliopiston opintoasiainneuvosto onkin jo asettanut linjauksia tekoälysovelluksien käytöstä kursseilla. Parhaimmillaan tekoäly edistää opiskelua ja oppimistuloksia

Evaluation of hereditary melanoma predisposition in the gnomAD database and in patients of HUS Clinical genetics unit

Pieneen osaan melanoomista on arvioitu liittyvän perinnöllinen alttius, josta osa selittyy yksittäisten geenien muutoksilla, jotka lisäävät riskiä sairastua melanoomaan. Tärkein tällainen geeni on CDKN2A. HUS-alueella melanoomapotilaiden perinnöllistä sairastumisalttiutta selvitellään HUS Kliinisen genetiikan yksikössä, jonne melanoomapotilaan saavat lähetteen oman sairaushistoriansa tai lähisukunsa melanooma- ja haimasyöpädiagnoosien vuoksi. Tässä tutkimuksessa selvitettiin Kliinisen genetiikan yksikön potilaiden melanoomageenipaneelien diagnostista saantoa. Lisäksi tutkittiin melanoomaan liitettyjen geenien mahdollisesti haitallisten varianttien yleisyyttä suomalaisessa väestössä käyttäen apuna avointa varianttitietokantaa gnomADia. Tutkimuksen aineisto koostui 72 HUS Kliinisen genetiikan yksikön potilaasta, joilta oli tilattu melanoomageenipaneeli vuosina 2019–2023. Tutkimuksessa kerättiin tiedot muun muassa heidän omasta sairaushistoriastaan ja lähisukulaisten melanooma- ja haimasyöpädiagnooseista. GnomAD-tietokannasta taulukoitiin melanoomaan liitettyjen geenien mahdollisesti haitalliset variantit ja jokaiselle geenille laskettiin näiden varianttien kokonaisfrekvenssit suomalaisessa väestössä ja muussa eurooppalaisessa väestössä. Kliinisen genetiikan yksikön melanoomapotilaista ainoastaan yhdeltä todettiin todennäköisesti patogeeninen tai patogeeninen CDKN2A-variantti. Lisäksi 14 potilaalla raportoitiin melanooman suhteen vähemmän merkittävien geenien kliiniseltä merkittävyydeltään epäselviä tai riskialleeliksi määritettyjä variantteja, joita ei voi käytännössä käyttää kliinisessä päätöksenteossa. GnomAD-tietokannan avulla tehdyssä analyysissä CDKN2A:n ja muiden merkittävien melanoomageenien variantit olivat harvinaisempia suomalaisessa (0 %) kuin muussa eurooppalaisessa väestössä (0,05 %). Johtopäätöksenä todetaan, että merkittävät melanooman sairastumisalttiutta lisäävät tunnettujen geenien variantit ovat HUS-alueen melanoomapotilailla ja yleisesti suomalaisessa väestössä harvinaisempia kuin muualla Euroopassa. On kuitenkin huomioitava, että HUS-alueen potilaita koskeva otanta on varsin niukka ja lisätutkimusta kaivataan. Tulosten valossa olisi perusteltua arvioida uudelleen testauskriteereitä ja harkita esimerkiksi ensidiagnoosin yläikärajaa testattaville